Eilen käytiin poitsun kanssa katsomassa ystävän reilun kuukauden ikäistä vauvaa. Pienokaista katsellessa sitä tajusi, miten kovasti poikamme onkaan kasvanut! Tuntui, että pieni miehemme oli tooodella iso poika vauvaan verrattuna. "Vauvajutut" ovat tietyllä tapaa jääneet taakse: se öninä, sylissä torkkuminen, käsillä huitominen, vauvaitku... Tietyllä tapaa sitä ikävöi noita asioita, mutta tietyllä tapaa taas ei yhtään. Sitä väsymystä, harmaata sumua, epävarmuutta ja synnytyksen jälkeistä fyysistä kipuakaan ei ole ikävä. Sen sijaan sitä tuhinaa, pientä ja suloista kääröä on ikävä. Nopeasti aika kyllä kuluu, huh.
Nyt meidän pieni mies on jo iso: syö kiinteitä, mönkii kuin rapu takaperin ollessaan lattialla, juttelee ja naureskelee ja on muutenkin ihan eri tavalla läsnä kuin sillon ihan pienenä. Pojan kanssa voi jo touhuilla, jutella, lukea kirjoja jne. Pieni on mukana siinä mitä tehdään, tahtoo nähdä kaiken ja koskea kaikkea. Se kaikki on uutta verrattuna ihan pikkuiseen vauvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti