Minulla on hyvät välit appivanhempieni kanssa. Anopille voin soittaa milloin vain ja kysyä neuvoja tai ihan vain kuulumisia. Viikottain puhummekin tunnin puheluita ja kahvittelemme myös päiväaikaan, kun appiukko ja mieheni ovat töissä. Keskustelun aiheet syntyvät luonnollisesti, olipa kyse sitten seksistä tai ompelusta.
Pojan syntymän jälkeen appivanhemmista tuli siis luonnollisesti myös isovanhempia. Poikamme on heidän ensimmäinen lapsenlapsensa, minun isälleni jo yhdestoista. Pojan syntymän jälkeen mieheni äiti, eli mummo, on kuitenkin keksinyt jostakin, että vierailujen tulisi tapahtua vuorotellen. Tämä ei kuulosta ollenkaan pahalle näin ensi kuulemalta, mutta antakaahan kun selitän.
Mieheni tekee arkisin kymmenen, yhdentoista tunnin työpäiviä. Hän ehtii olla tunnin kaksi viikolla poikamme kanssa, sillä pojan sisäinen kello on mieheni ajantajuakin täsmällisempi; poju menee sänkyyn klo 19:15 ja nukkumatti saapuu juuri, kun Salkkareiden tunnari alkaa soida. Perheenä emme siis liiku viikolla minnekään, kun yhteistä aikaa on koko viikolla vain työpäivän verran.
Kun tekee reilut viiskyt tuntia viikossa töitä, mieheni ei ole innokas viikonloppuisin liikkumaan kotoa Matkusta pidemmälle. Luonteeltaan hän on muutenkin kotihiiri: jos hän saa valita, hän viettää kaiken mahdollisen ajan kotona. Viikonloppuisin mieheni haluaa ylipäätään vain olla mukana niissä arjen rutiineissa, joista hän viikolla jää paitsi. Meillä on paljon ystäviä ja onnekseni he tietävät, että mieheni on kotihiiri ja tulevat useimmiten meille. Muutoin treffailut jäisivät aika vähiin. Silloin tällöin viikonloppuisin kyläilläänkin, mutta useimmiten isännöidään ja emännöidään. Mieheni sanoo usein minulle, että vieraita saa tulla, kunhan hänen ei tarvitse lähteä mihinkään. Päivisin pojan kanssa kyllä kyläilemme paljon kahdestaan, minä kun olen tunnetusti "kyläluuta".
Mutta, niihin appivanhempiin. Viikonloput ovat arvokasta yhteistä aikaa, eikä mieheni halua siis joka viikonloppu reissata jossakin. Jotta voidaan nähdä suhteellisen tasapuolisesti lukuisia ystäviämme, minun suurta perhettäni sekä mieheni sisarta puolisoineen, on viikonloput aika pitkälti bookattu pitkälle etukäteen. Silti meidän mummo ei ymmärrä, miksi ei suunnilleen joka viikonloppu voida ravata heidän luonaan. Hän on sitä mieltä, että kun he käyvät meillä kerran, seuraavan kerran meidän on mentävä heidän luokseen. Kun matkaa kertyy reilu sata kilometriä yhteensä, tarkoittaa kylään lähtö käytännössä, ettei mummolapäivänä muuta ehditäkään. Viikolla visiitit ei myöskään onnistu, kun pienen miehen uniaika painaa päälle. Mummo ja pappa sen sijaan ravaavat kotikaupungissamme monta kertaa viikossa.
Mummo ja pappa kyläilivät meillä eilen viimeksi. Hyvä, että eteisestä oltiin sisälle päästy, kun mummo kajautti ilmoille: "me tultiin taas teille. Nyt me ei kyllä enää tulla tänne, kun on teidän vuoro". Onneksi poju antoi pihalla äänimerkkiä, että minäkin hääsin suurempia höyryjä ilmaan laskemaan, enkä lasketellut niitä sisällä.
Toisella kertaa mieheni pyysi isovanhempia meille kyläilemään, kun he sattuivat samalla jo kotikaupungissamme olemaan. Mummo kuitenkin ehdotti tuolloin, että ajetaan peräkanaa heille kahville, kun oli taas "meidän vuoro" mennä heille kahville. Eihän siinä nyt olisi järjen häivääkään! Mutta, olihan meidän vuoro.. Silti saatiin heidät taivuteltua meille, mutta sama laulu jatkui meillä kotona: "nyt me ei enää tulla". Ja sitten todella seurasikin parin kolmen, saattoipa olla neljänkin, viikon tauko.
Miksi tämä ärsyttää minua? Ensinnäkin, jos isovanhemmat haluavat tavata lapsenlastaan useammin, kun me olemme valmiit mummolassa vierailemaan, heidän vain on tultava meille, vaikka se olisi sitten sata kertaa peräkkäin. Toiseksi, heidän on helpompi kaksistaan liikkua ja he voisivat aivan hyvin piipahtaa meillä myös arki-iltaisin tai ylipäätään visiiteillään kotikaupunkiimme. Kolmanneksi, tällainen vuorottelu tai vuorottelun puuttuessa tietoinen kyläilyn vältteleminen, on hemmetin lapsellista.
Toki jonkinlainen vuorottelu on aina ihan hyvästä, mutta jatkuva vuorojen kyttääminen ja suoranainen kyläilyyn painostaminen ottaa aivoon. Minusta tuntuu, että se aiheuttaa vain päinvastaisen reaktion: minua ei yhtään huvita lähteä kyläilemään, kun olo tuntuu pakotetulta.
Appivanhemmista kauhutarinoita kuunnellessa omat kokemukset tuntuvat todella vähäpätöisiltä. Silti sappeni kiehuu joka kerta, kun kuulen mummon sanovan "on teidän vuoro". Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti