Meidän pienin täytti maanantaina 11kk. Se tarkoittaa samalla, että vauvavuoden viimeiset hiekanmurut lähtivät tiimalasista valumaan. Tietyllä tapaa helpompaa niin, mutta samalla haikeaa. Kohta meillä ei ole enää vauvaa. Mikä siinä oikein on niin haikeaa? Se tietty puhtaus, viattomuus sekä tietynlainen avuttomuus ja haavoittuvaisuus katoaa. Samalla tuntuu haikealta, oliko tämä tässä? Ovatko nämä viimeiset kuukaudet kun olen lasten kanssa kotona ja saanko koskaan enää nostaa rinnoilleni pienen pientä ihmettä pitkän odotuksen jälkeen. Tällä hetkellä hetken vielä taaperona oleva esikoinen, jolla on kolme vuotiaan uhma päällänsä, toimii sellaisena seksuaalivalistajana ettei vauvakuumetta pukkaa. Kun seuraa alati oppivaa kuopusta on helppo ymmärtää miksi esikoisen aikaan vauvakuumeilin niin kovasti. Uhmaikä pitää kuitenkin huolen, ettei vaaleanpunaiseen vauvakuplaan tule hypättyä. Ainakaan vielä. En tiedä onko lapsiluku täynnä. En ihan totta tiedä. Ja voihan olla, ettei meille lapsia enää suotaisikaan. Antaa ainakin muutaman vuoden kulua ja katsotaan, mitä elämä on meille varannut.
Yksitoistakuukautinen kuopus. Millainen hän on? Mistä pitää ja mistä ei? Hän rakastaa olla huomion keskipisteenä ja osaa hakea huomiota. On iloinen veikko, jolla on aina virne kasvoillaan (ja edelleen ruskeat suuret silmät sekä "muotoillut" kulmakarvat). Menee aina isiä vastaan, kun isi tulee töistä. Tykkää tanssia, pelata palloa, leikata nurmikkoa ja viime viikonloppuna hoploppissa oli aivan haltioissaan. Ei tykkää, kun isoveli kiusaa tai jos äiti pirulainen ei anna tissiä. Osaa suuttua, jos ei saa tahtomaansa ja silloin heittää tai lyö (lieneekö mallioppimista, huoh. ).
Omistaa kuusi hammasta, neljä ylhäällä ja kaksi alhaalla. On tutustunut reilun kuukauden hapanmaitotuotteisiin ja maha on kestänyt suht ok. Tykkää avocadosta, makaronista ja bataatista, ei tykkää lihasta sellaisenaan. Siirtyi viime yöksi esikoisen kanssa samaan huoneeseen, mutta katsotaan, jatketaanko niin. Toistaiseksi ei muutosta yöheräilyyn, joita onkin varmaan sata yössä.
Kuopus ei edelleenkään vierasta, vaan on avoin ja luottaa aikuisiin. Antaa jopa haleja niille, joita ei ole pitkään aikaan nähnyt. Samassa saattaa kyllä läpsäistä kasvoille ja nauraa perään. Päristelee autoleikeissä ja vähän hevos-, lehmä- ja koiraleikeissäkin. Kaikki siis pärisevät, brum vrum.
Rakastaa edelleen kenkien maistelua ja ulkona syö kiviä. Tykkää hedelmistä ja eritoten rusinoista, joita saa potalla ollessaan. Ei ole todellakaan hokassut pottailun ideaa, mutta rusinoiden voimalla suostuu nykyään istumaan potalla edes hetkisen. Pitkä on matka ensimmäiseen pottapissiin saati kakkaan.
Kuopus kiipeilee joka paikkaan kuin apina ja kävelee taaperokärrin sekä tuen avulla. Ei onneksi vielä muuten. On nopea liikkeissään ja vähän malttamaton. Önisee sen merkiksi, että tarjoilija toimii liian hitaasti ja heittää ruoat lattialle osoittaakseen, että kiitos, ruoka oli hyvää ja tulin täyteen. Isoveljen uhmakohtauksia katsoo kummastellen ja välillä taputtaa bravon merkiksi. Viihtyy ulkona touhuillen sekä sisällä koiran kupeilla, polttoouukorilla ja keittiön laatikoilla. Joskus myös lelujen parissa (silti sata kertaa paremmin kuin esikoinen aikoinaan).
Aikamoinen kullannuppu tämä poika numero kaksi. Kerkiävä, iloinen ja perustyytyväinen poika, joka joutuu jatkuvasti isoveljen mukiloimaksi. Meidän ihana kuopus 11kk <3
