Oletteko kuulleet koskaan kenenkään arvostelevan lasten kasvatusta? Miten ne nyt ei saa sitä lasta kuriin? Miksi ne antaa sen lapsen tehdä noin? Nyt, kun vauva-aika alkaa olla taputeltu viimeisiä päiviä myöten, olen miettinyt paljon sitä, miten haasteellista on kasvattaa lasta. Miten kasvattaa rehti ja reilu, hyvän itsetunnon omaava, mutta silti nöyrä kunnon kansalainen? Antelias, mutta omanarvontunteva, ahkera muttei riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaileva, rehellinen muttei liian avoin? Miten pysyä itse sanojensa takana? Miten pitää huolta siitä, että EI on aina ei, myös silloin kun ei olisi olevinaan aikaa? Miten opettaa oikeaa ja väärää, kuitenkin niin ettei opeta lastaan eriarvoistamaan? Miten toimia itse esimerkkinä, kun kuitenkin tekee itsekin jatkuvasti "virheitä"?
Meillä on arjessa yhä enemmän alkanut tulla tilanteita, joissa poika testaa - etenkin minua. Esimerkiksi vilkaisee minuun, että huomaanko, ja sitten voittajan elkein syöksyy koirien juomakupille. Tai heittää kaukosäätimet maahan. Tuntuu vaikealta kieltää; liian lepsusti sanominen ei toinna mitään ja kunnon ärähdys saa aikaan krokotiilin kyyneleet. On hankalaa itsekin tasapainoilla välissä ja huolehtia, että ei on ei. Välillä olisi helpompi vaan antaa olla ja olla huomaamatta. Etenkin kiireessä. Mutta mitä siitä nyt tulisi?
Toinen hankala asia on rahankäyttö. Pojallamme on jo nyt paljon maallista mammonaa. Olemme ostaneet paljon leluja, joskin lähes kaikki käytettyinä. Myös vaatteita on paljon. On myös säästötiliä ja vauvauintiharrastusta. Ja syntymäpäivien kolkutellessa ovea, on pitänyt hillitä itseään. Eihän kaikkea voi ostaa? Mihin se johtaa? Hemmotellaanko meillä poikaa "piloille"? Mutta se hymy ja riemu, mikä on vastineena uusista asioista (olivatpa ne uusia leluja tai vain yhdessä touhuamista) on niin käsittämätön sydänten sulattaja ettei paremmasta väliä. Miten opettaa nöyryyttä ja vaatimattomuutta, jos aina saa kaiken?
Ja entä huomio sitten? Poika saa jatkuvasti täyden huomiomme. Päivisin minä annan pojalle valtavasti huomiota, enkä juuri tee omia asioitani pojan hereillä ollessa, vaan touhuamme kaikkea tai näämme ystäviä. Iltaisin isin tultua kotiin leikimme porukalla siihen asti, että pojan nukkumaanmenoaika tulee. Hän saa meiltä käsittämättömän paljon huomiota ja aikaa. Entä, kun minun töihin lähtö tulee parin kuukauden kuluttua? Tai entä, jos meille todella nyt tulee kesävauva? Jos koirilla oli kylmä kyyti esikoisen synnyttyä, niin on kohta esikoisellakin. Miten tuntea lapsensa, kun hän viettää päiväsä hoidossa? Miten sitten kasvattaa lapsensa??
Käsittämättömän vaikeita kysymyksiä. Ja silti löytyy aina niitä, jotka (ainakin luulevat) tietävänsä paremmin. Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti