Kuka saa lapsia ja kuka ei?

Viime päivinä olen keskustellut lähipiirini kanssa paljon lapsen saannista. Omat lapsensaantihommat olen päättänyt nyt jättää omaan arvoonsa ja olen vannonut itselleni, että seuraavan raskaustestin teen, jos menkat tođella - siis ihan todella - ovat myöhässä. Kyllä varmasti huomaan, jos olen raskaana; ei niiden negatiivisten testien tiputtelu roskiin hyödynnä yhtään mitään. Nyt on pistetty piste tälle välitilalle henkisesti: vuoden alusta aloitan työt ja sillä siisti. Jos olen silloin raskaana niin sitten olen, mutta tämä entä jos-elämänmeno ei enää toimi. Tänään purin vauvan kehdon alakerrasta, toista pientä odottamasta. Myös yläkerran vaipanvaihtopiste vaihtui oleskelutilaksi. 

No niin, joka tapauksessa, olen keskustellut siis viime aikoina paljon siitä, kuka saa lapsia ja kuka ei. Lähipiirissämme on paljon lapsettomuutta ja sen seuraaminen vierestä tuntuu todella pahalta. Itse en voi tietenkään tietää, miltä vuosien lapsettomuuden ja lapsettomuushoitojen kanssa painiminen tuntuu, vaan voin ainoastaan seurata tilannetta sivusta käsin. Nyt elokuussa tuttavillamme on alkion istutus ja toinen tuttavapariskunta kertoi tänään ilouutisen, että aikovat lukuisien pettymysten jälkeen vielä kerran yrittää alkion istutusta. Itkuhan siinä pääsi uutisen kuullessani. Toivon todella, koko sydämeni pohjasta, että molemmilla pareilla tärppää alkion istutus. 

Sitten on se toinen puoli tarinasta. Ne, jotka saavat lapsia haluamattaan. Tekevät abortteja kymmenen peräkkäin ja yhdennentoista päättävät pitää, kun siltä nyt tuntuu. Tai piikittävät itseään sen minkä ehtivät, olipa vauva masussa, rinnalla tai ihan jossain muualla. Tai sitten on niitä äitejä, jotka jättävät lapsen heti, kun sen ovat ulos pullauttaneet ja vaativat omaa aikaa; hyviä yöunia, biletystä, jne. Kun lapsen saanti nyt ei ole sellaista. Pieneen sitoudutaan pitkäksi aikaa, sille tarjotaan lämpöä, turvaa ja läheisyyttä. Varmistetaan turvallinen kiintymyssuhde, hoivataan ja huolehditaan. Tottakai lapsen kanssa elämä on välillä kuin varikkopysähdyksiä (ruokaa, kuiva vaippa, pesut jne), mutta ei elämä voi olla ainoastaan robottimaista varikollakäyntiä. Tarvitaan myös vuorovaikutusta ja läheisyyttä. Toki on parempi, että lapsen tarpeisiin siis edes jollakin tasolla vastataan, mutta lapsella on muitakin tarpeita kuin fyysisiä tarpeita! Myös henkinen puoli - siis kokemus yhteydestä äitiin ja varhainen vuorovaikutus on aivan yhtä tärkeää (ellei jopa tärkeämpääkin!) ! Vanhemmuus on matka täynnä valintoja. Kuten elämässä yleensäkin, myös vanhempana voi valita, meneekö siitä mistä aita on matalin, vai siitä, mikä on pitkällä tähtäimellä parempi. Äidit, jotka valvovat tiheän imun kaudella ja ruokkivat lastaan kaksikin kymmentä kertaa päivädsä, tekevät sen siksi, että lapsi saa terveellistä rintamaitoa ja tarvitsemaansa läheisyyttä. Isät, jotka kieltävät lapsiaan leikkimästä yhtä aikaa, kun syödään, tekevät sen siksi, että lapsi osaisi käyttäytyä. Äidit, jotka istuvat yöt hereillä helläst lastaan keinutellen, jotta kuumeinen lapsi saisi edes hetken yöllä unta, tekevät sen siksi, että lapsen olisi parempi olla. Isät, jotka kieltävät pientä lasta katsomasta televisiota, tekevät sen siksi, että television tillottaminen liian pienenä on haitallista. Kaikissa tapauksissa voisi valita toisin. Voisi pumpata lapsen korvikeövereihin, jotta hän nukkuisi tuntikaupalla. Voisi antaa lapsen leikkiä ruokapöydässä, syötiinpä tai ei. Voisi sanoa isälle, että sinun vuoro tai antaa lapsen pyöriä sängyssä kuumeisena kipuillen. Voisi antaa television pyöriä ja lapsen turtana sitä tillottaa. Toki pääsisi helpommalla. Ainakin hetkellisesti. 

Fakta on se, etten pysty edes ajattelemaan, millaisia vanhempia tässä maailmassa oikein on. Kuka siis saa lapsia ja kuka ei? Mistä arpajaisista "lapsellisuus" voitetaan? Välillä tuntuu, ettei tässä systeemissä ole päätä eikä häntää. On vain toimivia siittiöitä ja munasoluja väärässä paikkaa.