Millainen äiti minä olen omasta mielestäni? Mielestäni leijonaemo kuvaa parhaiten minua; olisin valmis hyökkäämään jokaisen kimppuun, joka edes yrittäisi satuttaa pientämme. Koitan antaa pojan touhuta ja kokea, mutta välillä kannan niskasta takaisin turvallisemmille apajille. Pieni mies on silmäteräni, kaikkeni ja pidän huolen siitä, että yhteistä aikaa ja tekemistä löytyy. Mies on kanssani samoilla linjoilla, joskin on ehdottomasti parempi rajojen asettamisessa. Kun hän sanoo ei, poika uskoo kerta heitolla. Hän myös hulluttelee pojan kanssa minua enemmän; heittelee ilmaan, nostelee jaloista, ajelee pojan kanssa hurjaa kyytiä Porchella jne. Minä olen edelleen äly ja mies väläys ;)
Miten sitten parisuhderoolit? Täytyy sanoa, että ekat kuukaudet pojan syntymän jälkeen olin ihan paska vaimo. Rakastuin poikaan niin, että välillä minusta tuntui, että isi ei kuulunut "meidän joukkueeseemme". Alkuhuumasta olen palannut äidin lisäksi vaimoksi ja olen kiitollinen siitä, että mies katseli tällaista akkaa silloinkin. Peitot meillä ovat makkarissa aina viuhuneet, olipa vauvaa tai ei, mutta noin niinkun muuten olin kyllä aikamoinen akka. Kirjaimellisesti sietämätön. Nyt olen sitä enää onneksi vain kerran kuussa ;)
Noiden kysymysten lisäksi olen miettinyt paljon sitä, mitä olisi käynyt, jos vauva olisi syntynyt aiemmin, kun olimme nuorempia. Olen kiitollinen siitä päätöksestä, jonka tein jo ajat sitten; vauvoja vasta kun koulut on käyty ja asutaan omakotitalossa. En tarkoita, etteikö vauva voisi syntyä vaikka yksiöön, vaan ennemminkin sitä, mitä ainakin meidän parisuhteelle tapahtui omakotitaloon muuttamisen jälkeen. Valta ja vastuu asettuivat balanssiin ja yhteinen vastuu asioista konkretisoitui. Molemmat puolisot tietävät "paikkansa" ja askareita löytyy molemmille. Vastuuta täytyy kantaa yhteisestä kodista eritavoin kuin ennen, sillä molempia käsiä tarvitaan, jotta kokonaisuus pelaa. Meidän parisuhteessa se on tehnyt hyvää ja helpottanut vauvan tuloa. Vauva ei ole hajottanuta parisuhdettamme, vaan vahvistanut sitä. Ymmärrämme, ettei äiti ole isä tai toisinpäin, vaan molempia tarvitaan.
Olemme olleet yhdessä reilut kahdeksan vuotta. Mieheni kärsi armottomasta vauvakuumeesta suhteemme alkuaikoina. Entä, jos vauva olisi silloin syntynyt, entä jos olisin näyttänyt vihreää valoa? En usko, että olisimme selvinneet siitä. Yksilöinä ja vanhempina kyllä, mutta puolisoina tuskin. Sillä onhan tänä rankkaa. Helvetin rankkaa, mutta samalla ihan parasta mitä kuvitella saattaa. Välillä vituttaa niin ettei ole tosikaan ja välillä itkettää, kun olen niin onnellinen. Joka päivä vain onnellisempi. Mutta muutama vuosi sitten olisin ollut väsynyt, palanut loppuun, ollut itsekäs, katkera, tuntenut menettäneeni oman nuoruuteni jne. Nyt teen kaiken täysillä, koska tätä me olemme halunneet jo pitkään. En sano, että jokaisessa parisuhteessa nämä asiat menisivät näin, mutta uskon, että meidän suhteen kannalta on hyvä juuri näin. Nuorempina kävimme todella paljon mieheni kanssa baarissa, rilluttelimme, hulluttelimme, matkustelimme ja elimme vapaina kuin taivaanlinnut. Jos ei huvittanut nousta koko päivänä sängystä, emme nousseet. Nyt kiitän noita päiviä, sillä olemme eläneet myös tuon vaiheen suhteessamme. Olemme tapelleet, rakastaneet ja taas tapelleet. Nyt tapella ei tarvitse; olemme astuneet askel askeleelta eteenpäin, kun olemme olleet valmiita. Tottakai edelleen nahistellaan, mutta tappelut on taakse jäänyttä nuoruutta.
Olen kiitollinen siitä, ettei vauva syntynyt aiemmin. En usko, että olisimme osanneet antaa kaikkeamme silloin. Nyt olen kiitollinen tuosta tuhisevasta pienokaisesta, joka on tehnyt meistä jotakin ainutlaatuista. Ja olen kiitollinen siitä, että hän tuli, kun oli sen aika <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti