Kun yhteiskunnalta ei saa apua

Kuten blogini lukijat tiedättekin, takana on nyt siis kaksi varhaista keskenmenoa tai biokemiallista raskautta, miten sen asian nyt haluaakaan ilmaista. Onneksi siis kesken näin alussa, mutta lauantaina, kun vuodot taas alkoivat, tuntui, että maailma romahtaa. Toinen keskenmeno/biokemiallinen raskaus tuntui pahemmalta kuin ensimmäinen, vaikka tällä kertaa en todellakaan ollut katselemassa tuplarattaita. Lasketun ajan kuitenkin kurkkasin raskauslaskurilla. Tämä toinen kerta tuntui paljon pahemmalta kuin ensimmäinen, sillä ensimmäisen kohdalla ajattelin, että näin käy aika monelle. Nyt mieleen tuli, että missä vika? Miksi nostin niitä painavia kaappeja sinä aamuna, kun vuoto alkoi? Miksi maalasin rautasulfaatilla käsiteltyjä pintoja, kun viimeksi keskenmenoon liittyi myös rautasulfaatti? Mitä muuta tein väärin? Onko nyt jotakin rakenteellista häikkää? Epäonnistuvatko kaikki raskauteni nyt ? Eikö meille enää tule vauvaa??? 

Kun punainen viiru ilmestyi lauantaina pikkareihin, ajattelin ensin, ettei vittu tämä ole tosikaan. Ei taas. Olen nähnyt väärin. Pian viiru muuttui tulvaksi. Itkin silmät päästäni. Asiaa vielä pahensi se, että olin pojan kanssa yksin kotona, kun mies oli firman pikkujouluissa. Tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Miksi helvetissä raskausoireet ja plussa, miksei vaan suoraan menkat. Miksi tämän pitää tapahtua tällä tavalla kiduttamalla, niin että toivo herää ja sitten lyödäänkin epätoivo kehiin. Menikö kesken vai ei, onko jossain vikaa vai ei ja mitä nyt tapahtuu. Ei voi tietää, täytyy vain odottaa.

Olen tänä vuonna ottanut yhteyttä terveydenhoitoon 3 kertaa. Kaikilla kerroilla olen ollut todella pöyristynyt saamastani kohtelusta. Jos minulla ei olisi vahvaa tukiverkostoa, ihanaa perhettä ja mahtavia ystäviä, niin tulisin ihan hulluksi. Ihan totta. Tämän epätietoisuuden ja epävarmuuden kanssa, jota terveydenhoitohenkilökunta ei edes yritä lievittää. Käytän terveydenhoitopalveluita todella vähän ja olen harvoin yhteydessä hoitohenkilökuntaan. Nyt olen yrittänyt apua saada, tuloksetta. Ymmärrän, jos kyselen tyhmiä, mutta nämä hormonihommat nyt ovat sellaisia. Kyllä silti pitäisi kunnon apua saada - tai ainakin kunnon vastauksia.

Ensimmäisen kerran tänä vuonna, noin kuukausi sitten, soitin omahoitajalle ja kysyin, onko normaalia, että rinnoista tulee edelleen, kolme kuukautta imetyksen jälkeen, keltaista nestettä. Minulle vaivauduttiin soittopalveluun jättämäni viestin jälkeen soittamaan seuraavana iltapäivänä takaisin ja todettiin, että, no ÄLÄ PURISTELE. Siinä kaikki. Minä olin kysynyt, voiko sillä olla yhteys, kun ei vielä tärppää ja minulle vaan sanottiin, että no, älä puristele. No enhän minä nyt helvetti soikoon täällä kotona istu koko päivää rintojani puristelemassa, mutta suunnilleen kuukauden välein olen kokeillut, että vieläkö. Tuntui, että itsestään tekee niin pellen, kun huolestuneena soittaa ja vastaukset ovat tuota luokkaa.

Toinen kerta oli myös fiasko, mutta liittyi lähinnä byrokratiakuvioihin, kun olin vaihtanut edellisvuonna terveydenhoitopalveluni toiseen kuntaan, jotta minun oli helpompi käyttää äitiysneuvolapalveluitani työpaikkani kunnassa. Kamala härdelli yhden rastin takia, mutta ei mennä siihen enempää. Silloin kuitenkin soitin ihottuman takia ja sain ajan kahden tunnin päähän soitosta. Hyvä, että hoidettiin, mutta mielummin minä ottaisin tässä kohtaa hoitoa vastaan ja ihottuman kanssa olisin tovin odotellut. 

Tänään soitin kolmannen kerran. Olin saanut omalta neuvolan tädiltäni ohjeet soittaa päivystävälle äitiysneuvolan terveydenhoitajalle, jotta selvitettäisiin, onko raskaus todella keskeytynyt ja miten edetään. Oman neuvolan tädin mielestä pitäisi ottaa verikoe ja mahdollisesti ultrata, jotta minäkin saisin mielenrauhan siitä, onko jostakin rakenteellisesta nyt kyse. No, päivystävä terkkaripa kiteytti asian minulle näin: ÄLÄ TEE NIITÄ RASKAUSTESTEJÄ NIIN AIKAISIN. Olin jälleen pöyristynyt. Eihän se, teenkö minä raskaustestin vai en, muuta sitä tosiasiaa, että minulle tulee raskausoireet ja että keskeytymiseen liittyy kipuja. Testihän vain vahvistaa sen, minkä minä itsekin jo kropassani tunnen: ollaanko raskaana vai ei. Ymmärrän kyllä sen, että mikäli oireita ei olisi suuntaan eikä toiseen, kannattaisi testata enemminkin myöhemmin kuin ennemmin. Ja ymmärrän senkin, että resursseja pitää kohdistaa oikein ja tehokaasti - mutta hei haloo, jotakin rotia! Nyt ollaan aika isojen ja vaikeiden asioiden äärellä ja mitenkä paljon tämäkin maa on kärsinyt viime aikoina huonoista uutisista, kun jollakin napsahtaa. En tarkoita, että itselläni olisi sellainen tilanne, että hermo pettäisi, mutta voi luoja, ihmisillä on paljon huonomminkin asiat. Se, että vihdoin hakeutuu apuun ja vastaukset ovat tuota luokkaa, on käsittämätöntä. Tuntuu, että sitä musertuu, kaikelta menee pohja. Sitä haluaa vaan unohtaa kaiken ja toivoo, että kaikki on hyvin, kun apuakaan ei saa. Toivottavasti elimistöön ei ole jäänyt mitään, toivottavasti kyseessä ei ollut kohdunulkoinen tai keskeytynyt keskenmeno, kun ei täällä apua kuitenkaan saa. 

Sovittiin miehen kanssa, josko aloitettaisiin ehkäisy, kun tämä keho näin voimakkaasti viestii, ettei nyt onnistu raskautuminen. Kun kukaan terveydenhuollossa ei ota vakavasti tätä asiaa, ovat omatkin ajatukset sekaisin. Eikö tässä nyt sitten ole huolta? Onko meillä oikeasti vaan paskaa tuuria? Vai jäädäänkö me nyt vaan ilman apua, koska meillä sattuu olemaan niin paskoja alan ammattilaisia ympärillä?? Ihan tarpeeksi on tässä keskenmenoputkessa kestämistä ilman asiattomia terveydenhoitajiakin. Ai niin, ja omahoitaja ei vaivautunut edes soittamaan takaisin, kun sinne pirautin tuon päivystävän terkkarin kanssa käydyn puhelun jälkeen.

Tällainen pikkumaanantaiangsti tähän väliin. Kun vihaa löytyy, niin vielä löytyy taistelumieltäkin. Vielä ei siis olla luovutettu, vaikka lauantaina ajattelinkin, että tämä on maailmanloppu. Itse aina pyrin suhteuttamaan asioita siten, että mietin mielessäni: muistanko tämän vielä 10 vuoden kuluttua? Entä kuolinvuoteellani? Ja kyllä, tämä lukeutuu siihen kategoriaan, että en unohda ikinä. Mutta toki tässä maailmassa on paljon paskempiakin asioita. Elämä taas voittaa ja luojan kiitos on olemassa omat rakkaat <3