Kun kaikki pitää tehdä itse

Olen itse valinnut tieni; olen ollut poikamme saatavilla 24/7 jo reilun vuoden. Pojan hoitokerrat ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja lisäksi olen ollut koko ajan itse tekemässä kaikkea hänen kanssaan. Poika on niin äidin perään, että vessakäynti kylässä saa hirveän huudon aikaiseksi eikä isi aina kelpaa iltapuuron syöttäjäksi - saati nukuttajaksi. Nukutushommat olen hoitanut 99%:sti. Mies on ollut pojan kanssa kahden vain muutaman kerran. Ei sillä, etteikö hän olisi "sallinut" minun mennä, vaan sillä etten minä ole mennyt. Olen halunnut olla läsnä pojan elämässä joka hetki. 

Nyt mielessä on pitkään jo kytenyt, että nyt "pitäisi". Pitäisi tehdä jotakin ilman poikaa, ottaa omaa aikaa. Mutta samalla tuntuu, että miksi ihmeessä? Jos lapsia hommataan, niihin sitoudutaan. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin oman lapsen kanssa oleminen? Kun mieskin tekee niin paljon töitä ja on jonkun verran öitä poissa kotoa, tuntuu, että sitä haluaa viettää kaiken yhteisen ajan perheen kesken. Nauttien koko perheen yhteisestä ajasta. 

Meillä alkaa perhepäivähoitoon tutustuminen ensi kuussa. Muuttuuko tämä yhtään helpommaksi vai päin vastoin haluaako sitä viettää sitten varsinkin kaiken aikansa perheen kanssa?! 

Tässä loppuun kuvia tämän viikkoisesta sormiväritouhusta :)