Kun ei ole sanottavaa

Aikalailla kuukausi sitten esikoisen jälkeen jo toinen raskautuminen päättyi varhaiseen keskenmenoon. Itkin, itkin ja itkin. Nopeasti kuitenkin tuntui, että helpotti, muttei helpottanutkaan. Tuntuu, että olo on sisältä tyhjä. En tiedä mitä odottaa tulevalta. Odottaako naiivina onnellista raskautta vai elääkö pelon keskellä? En tiedä. 

Kerroinkin, että mietimme ehkäisyn aloittamista, mutta kerrankin terveyskeskuksen linjoille sattui mukava hoitaja, joka vakuutteli, ettei tarvitse hätääntyä tai aloittaa ehkäisyä. Ainakaan vielä. Vasta kolmannen keskenmenon jälkeen ryhdytään tutkimuksiin, sillä kaksi on usein vain huonoa tuuria. 

Jotenkin kuitenkin tuntuu, että olo on sisältä tyhjä. Ei ole mitään sanottavaa tai en tiedä mitä sanoa. Minulle ei kuulu mitään. Olen tavannut ystäviä, shoppaillut ja nauttinut ajasta perheen kesken, mutta silti minulle ei kuulu mitään. Ei ole mitään kerrottavaa ja samalla tuntuu, että olen helvetin kiittämätön. 

Olen myös miettinyt blogin lopettamista. Onko matkani blogimaailmassa nyt kuljettu? Entä, jos minulla ei kertakaikkiaan enää ole sanottavaa? Kynnys kirjoittaa tuntuu kasvaneen. Oma elämä myllertää ja olen pahalla tuulella. Vaikka helvetti soikoon, minulla on asiat tällä hetkellä paremmin kuin koskaan, ihana perhe, ystävät, koti, kaikki. Tällaiset tunteet tuntuvat niin hölmöiltä.