Äitihormonit

Kun poika oli ihan pikkuinen, huomasin omassa käytöksessäni muutoksia. Olin pehmeä ja helposti itkuinen. Kaiken monimutkaisen (=lue yritysmaailmaan) liittyvän tekstin lukeminen tuotti hankaluuksia. Muistan, kun imettäessä kuukauden ikäistä poikaamme koitin lukea yt-lainsäädäntöä. Luin ja luin, enkä muistanut mitään. Mieleeni heräsi pelko, olenko lopullisesti pehmennyt päästäni? Myös kaikki mielenkiinto työelämää kohtaan puuttui. Olin ajatellut, että äitiyslomalla ollessani päivittäisin ammattitaitoani, mutta katin kontit. Nuo äitihormonit -tai tarkemmin sanottuna imetyshormonit - aiheuttivat sen, ettei pääkoppa yksinkertaisesti ottanut ammatillisia haasteita vastaan. Pienokainen oli ainoa haaste, joka korvien väliin mahtui. Se oli tärkein tehtäväni, eikä jättänyt sijaa muulle. Välillä ei edes parisuhteelle. 

Hetken pelkäsin, että tilanne oli työurani kannalta lopullinen. Ettei minusta olisi enää tositoimiin, ammatillisesti haastaviin hetkiin. Etten osaisi enää olla jämäkkä, asiallinen ja määrätietoinen. Että olisin menettänyt jotenkin "otteen". 

Nyt, kun poika on vuoden vanha, alkaa olla omassa elämässä se hetki käsillä, että olen henkisesti valmis siirtymään työelämään. Poika on sen verran iso, että pärjää päivähoidossa ja minun aivoni ovat hiljalleen palautumeet pois äitilandiasta. Vaikka olen äiti - ja elämässäni eniten ylpeä juuri siitä! - olen myös osaomistaja, alainen, esimies ja johtoryhmän jäsen. Kykenen edelleen ammatillisesti asettamaan itselleni tavoitteita ja pyrkimään aktiivisesti niitä kohti. En ole menettänyt otettani, vaikka se hetken olikin hukassa. Vaikka äitiys on minulle kaikkein tärkeintä, haluan myös keskittyä omaan uraani. Asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä. Kehittää omaa ja muiden osaamista sekä pyrkiä jatkuvasti toimivampaan ja tehokkaampaan työympäristöön. Olen iloinen siitä, etten pehmennytkään, mutta myös siitä, että olen saanut viettää tätä vuotta kotona ihanan poikani kanssa <3