Isi nukuttamassa poikaa yöunille. Ekaa kertaa.

Kyllä. Kohta 8kk on meidän perheessä menty niin, että äiti - ja vain äiti - on poikaa yöunille nukuttanut. Uskomatonta. Taas yksi niistä ennakkokuuloista, joita aikana-ennen-lasta niin syvästi vaalin, on mennyt murskaksi. Ajattelin, että tottakai lastani nukuttaa muutkin, kuin minä, mutta toisin vain on käynyt. Nukutusurakka on ollut sellainen pyhättö, ettei rakas mieheni ole uskaltanut sinne tarjota edes pikkuvarpaan karvaansakaan. Ensi viikolla olisi tullut tasan kahdeksan kuukautta, että minä ainoastaan olen nukuttanut poikaamme yöunille. Joka ikinen ilta olen ollut läsnä, välillä sydän rakkaudesta tukahtuen, onnen kyyneleet silmänurkissa kimaltaen ja välillä taas hermot veitsen terälle asetettuna, täysin rikkonaisena ja kyyneleet kurkkua kuristavana miettien, miksi meistä kahdesta vanhemmasta aina minä. 

No, tänään mitta tuli täyteen. Vaikka rakastan poikaamme yli kaiken, tänään tunnin päiväunille nukuttamisen jälkeen (mikä siis ei ole tavallista päikkäriaikaan, vaan johtui ihan yliväsymyksestä) sanoin itku kurkkua kiristäen miehelleni, että nyt riittää, nyt on sinun vuorosi. Ja niin vuoro vaihtui. Nieleskelin hetken ja mietin, miksi tunnen näin? Olenko huono äiti? Entä, jos olisinkin yksin, ilman miestäni, tuntisinko silloinkin näin? Entä, jos todella tuntisin? Syyllisyys kolkutteli omaatuntoani ja olin valmis unohtamaan koko tunnekuohun, heti kun sammakot olivat suustani ulos loikkineet. Mutta, kun nukkumaanmenoaika saapui ja iltapuuro oli syöty, mies kysyi nukutusvinkkejä, kappasi pojan (sekä purkin nuuskaa ja kännykän) mukaansa, toivotti pikkumiehen kanssa hyvät yöt ja lähti sanojensa mittaisena miehenä kohti minun nukutuspyhättöäni. 

No, missä mennään? Yläkerrasta kuuluu karmeaa parkumista. Isi sen sijaan on rauhallinen ja hyssyttelee. Kumpikin ei siis huuda suoraa huutoa, ainoastaan nukahtamista vastaan taisteleva poikamme. Lienee äidille rankempi paikka kuunnella itkua täältä alakerrasta käsin, mitään asialle tekemättä. Toisaalta, poika itkisi joka tapauksessa, vaikka äitikin olisi vierellä. Sellaista se uniaika on. 

Sitten hiljaisuus. Voiko olla tottakaan, että 15min ja jätkä on unessa? Hävettää myöntää, mutta täytyy ihan nieleskellä, että todellako jätkä nukahti nyt jo? Tavallisesti nukutusurakka vie vartista tuntiin ja vähän vielä hermoja päälle. 

Puolituntia ja vielä kuuluu öninää. Nukahtamisöninää. Poika parkui alussa, mutta mies otti heti tilanteen haltuun ja sai parkumisen vaihtumaan nukutusääniin. Tuhinaan, öninään, pikkuitkuun. Aiemmin jätkä olisi ollut sata kertaa ylhäällä  ja isin sylissä jo, mutta minun neuvoni, ettei missään nimessä pois sängystä, taisi mennä perille. Hyvin pojilla sujuu, mutta täytyyhän minunkin joku kreditti asiasta nyt saada. 

Tuntuu pahalta olla korvaamaton. Samalla on lohduttavaa, ettei vastuu lepää yksin omilla hartioilla. Ymmärrä siinä nyt meitä naisia. Varsinkin, kun menkatkin alkoivat. Näiden menkkojen aikaan olen tuntenut todellisia menkkakipuja, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Ei taaskaan. No, pääasia, että menkat tulevat, vaikka kierto onkin epäsäännöllinen ja lähemmäs nelkytpäivää. 

Juuri otti tuo pikkuihminen todella pannuun ja silti pettymys, ettei toista ole vieläkään tulossa, on konkreettinen. Ei vielä mikään maailmaa murskaava, mutta silti konkreettinen. Negatiivinen raskaustesti tuntuu joltakin, mutta ei vielä käsittämättömän pahalta. Kiitän luojaa tuosta ainokaisesta, joka vieläkin kiukuttelee unta vastaan tuolla yläkerrassa sekä tuosta toisesta ainoakaisesta, joka näiden kahden kiukutteluja jaksaa kuunnella. Rakastan perhettäni ja olen onnellinen, että me kaksi mieheni kanssa olemme saaneet jotain tällaista aikaan <3

Muoks. Lopulta poika nukahti hetkeksi, mutta kirjaimellisesti äityi huutamaan niin kovasti, että tarvittiin äiti. <3 Pieni breikki nukutusurakasta teki äidille hyvää, samoin pikkumiehen protesti siitä, että äiti tarvittiin lopulta kuitenkin nukahtamiseen.