Ensimmäinen vaaratilanne

Olemme kokeilleet sormiruokailua nyt jonkun aikaa. Tutuksi ovat tulleet kurkku, porkkana, omena ja päärynä. Omenan ja päärynän kanssa olemme olleet aika varovaisia - ne kun ovat pehmeimmät meillä paloina kokeilluista hedelmistä ja kasviksista. No, tänään se sitten sattui: palanen irtosi päärynästä ja juuttui pojan kurkkuun. Näin kaikki meni.

Poika söi isänsä sylissä päärynää. Minä surffailin vieressä kännykällä. Kohta isi rupesi ihmettelemään ääneen: mitä nyt tapahtuu, kun poika alkoi huitoa. Tajusin heti, mistä oli kyse! Nousin ylös, koppasin pojan syliini ja taputin selkään. Palanen irtosi heti ja tippui lattialle. Säikähdimme koko poppoo toden teolla. Sovimme, ettei enää anneta noin pehmeitä sormiruokia, vaikka kuinka olisi kiva, että poika saisi maistella eri makuja.

Olen miettinyt monesti, että miten mahdollisesti reagoin tällaiseen tilanteeseen. Olen pelännyt, että menen lukkoon, enkä osaa toimia. Niin onkin käynyt, kun olen sivusta seurannut muiden lapsille tapahtuneita tukehtumisvaaratilanteita. Noissa tilanteissa olen lamaantunut täysin ja mennyt paniikkiin. Nyt, kun kyseessä oli oma poika, reaktiot tulivat automaattisesti: en epäröinyt tai miettinyt hetkeäkään miten toimia. Reaktiot olivat luonnollisia ja ajatukset tulivat mukaan vasta, kun tilanne raukesi. Samoin pelko tuli mukaan vasta, kun tilanne oli jo ohi. Se onkin hyvä, sillä pelko lamaannuttaa ja estää siten toimimasta. 

Tällainen sunnuntai-illan sattumus siis meillä. Onneksi tästä selvittiin säikähdyksellä koko konkkaronkka.