Läheltä lapsettomuuden seuraaminen tuntuu pahalta. On vaikea löytää lohdutuksen ja tsemppauksen sanoja kun epäonnistumiset ja pettymykset seuraavat toisiaan. Välillä käy toivon kipinä, joka sammuu yhtä nopeasti kuin syttyykin. En tiedä, miten itse jaksaisin, jos olisin samassa tilanteessa. En varmaan olisi yhtä urhea. Maailman ihanimmasta asiasta tulisi painajaista.
Välillä tuntuu, että maailma on niin epäreilu. Toiset saavat lapsia, vaikka eivät niitä haluaisikaan tai pysty niistä huolehtimaan. Lapsia kohdellaan huonosti ympärimaailmaa. Ja sitten ne, jotka loisivat turvallisimman ja rakastavimman kodin, mitä kuvitella saattaa, eivät välttämättä koskaan voi (ainakaan biologisesti) lasta saada.
Missä vaiheessa ystävänä voi ja kannattaa ehdottaa adoptiota? Haluaisin vain kaikkea hyvää läheisilleni ja jos voisin, tekisin kaikkeni, että lapsen saaminen heille mahdollistuisi. Tuntuu pahalta katsoa vuosien taistelua lapsettomuuden kanssa. Biologinen lapsensaaminen on mahtava kokemus, mutta äitiys, isyys ja vanhemmuus ovat muutakin kuin sama perimä. Vanhemmiksi kasvetaan ja vahva side lapseen muodostuu aivan yhtä hyvin adoption kautta.
Isoäitini aina sanoi, että lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Nykypäivänä tuntuu, että tämä "oppi" vain korostuu. Voisinpa tehdä jotakin enemmän tämän asian suhteen. Olo on voimaton, vaikka olen tässä vain sivustaseuraaja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti