Viikonlopun kuulumiset

Viikonloppu vierähti taas nopsaan! Mukaan mahtui paljon kaikenlaista touhua; kotihommia, puuvajan rakennusta, maalausta, vieraita, veneilyä, pizzalla käyntiä, synttärikemuja, työhommia, kyläilyjä ja paljon muuta! Isikin saatiin eilen illalla reissusta kotiin ja ikävä oli kyllä hirmunen vaikka vain yksi yö erossa oltiinkin! Jätkäkin vierasti isiä aluksi hetken, mutta nopeasti onneksi vierastamiset unohtui! 

Näiden kuvien myötä uuteen viikkoon :) Ihanan kesäinen viikko tulossa :)

Mitä kaikkea itsetehtyä meillä on sisustuksessa?

Meillä on todella paljon itse tehtyjä, itse tuunattuja tai suvun tekemiä juttuja sisustuksessa. Näitä ei siis kaupasta saa. Mitä kaikkea löytyy? Mieleen tulevat ainakin nämä;

Pojan huoneessa joka nurkalla on jotakin itsetehtyä. Vanhat rahit saivat uudet päälliset ja freesautuivat ompelu-urakkani jälkeen 110%:sti!

Pojan lipasto on freesattu liitutaulumaalilla ja taulut tehty itse (laulun sanat tulostettu ja osa kehyksistä maalattu vanhoista kirsikan värisistä kehyksistä). Liitutaulumaalia löytyy myös alakerrasta ilmoitustaulun verran :)

Ikean Lack-pöytä sai myös liitutaulumaalia pöydän kanteen, jotta siihen on mukava joskus piirrellä. Keltainen tuoli sai uuden maalin ja kärpässieni on perhetuttavan käsialaa. 

Taulu pinnasängyn yllä on uudelleen verhoiltu Vallilan kankaalla. 

Pojan huone sai myös pikkuruisen oleskelutilan tai "majan", kun ompelin aukkoon sopivan patjan ylijäämäkankaista ja vaahtomuovista. 

Myös vierashuoneesta löytyy paljon itsetehtyä. Mummun vanha meikkipöytä tuoleineen on itse freesattu ja nurkassa oleva kynttelikkö on allekirjoittaneen veljen tekemä. Vierashuoneesta löytyy myös itsetehdyt yksinkertaiset yöpöydät. Seinäkin tapetoitiin tovi sitten. 

Yläkerran aulassa lipasto on maalattu ja kynttelikkö on allekirjoittaneen isän tekemä. 

Alakerrassa tulostimen alla oleva lipasto on maalattu. Samoin tripp trapp on maalattu ja pehmusteet itse tehty. 

Kukkapöydäksi tehtiin trukkilavoista pöytä. 

Alakerrassa on myös mummon tekemät matot alakerran aulassa ja rappujen edustalla pojan keinutuolin alla. 

Koristetyynyjä ja sisustuskoreja löytyy sieltä täältä.

Terassilla on itse tehty sohva patjoineen. Ulkona freesauksen ovat kokeneet monet ulkolyhdyt ja pikkuisia kukka/kynttiläpöytiä on tehty itse. 

Ulkona myös vaarilta saadut vanhat maitokärryt on kunnostettu ja maalattu. 

Lisäksi työnalla on paljon muuta! Tämän kesän projekteja ovat ainakin vielä:

-puuvajan rakennus ja maalaus loppuun (puutkin pitäisi liiteriin saada!)

-nuotiopaikan rakentaminen

-vaarilta saadun takorautaisen pöytäsarjan kunnostus ja maalaus

-mummolta ja papalta saadun mattotelineen kunnostus ja maalaus. 

Vielä hommaa riittää, toivottavasti näitä kesäkelejäkin ;)

Etenemme lapsentahtisesti

Voisi kai sanoa, että meillä edetään tietyllä tapaa lapsentahtisesti. Emme ole mieheni kanssa tehneet mitään tietoista valintaa, että noudattaisimme lapsentahtisuutta kasvatusperiaatteissamme, vaan elämämme nyt vain on tietyissä asioissa mennyt niin. Kenties johtuen siitä, että pojallamme on selvästi meidän molempien luonne tai siis tarkemmin sanoen yhdistelmä siitä - mikä tarkoittaa siis Luonnetta. Jos suomessa olisi käytössä englanninkielen tapaan epämääräiset ja määräiset artikkelit, pojallamme on siis the Luonne. Tupla-annos päättäväisyyttä, määrätietoisuutta, periksiantamattomuutta ja itsepäisyyttä. Molemmilta puolilta osansa siis. 

Miten tämä on näkynyt kasvatuksessamme? Kun jätkä kahdeksan kuukauden iässä päätti, ettei syö enää tissiä, hän alkoi purra ja puri niin pitkään, kun tissiä yritin tarjota. Kun lopetin tissin tarjoamisen, poika oli tyytyväinen - ei haikillut tissin perään tai kokenut menettäneensä jotakin. Hän ainoastaan seisoi päätöksensä takana.

Kun hän kahdeksankuisena myös päätti, että perhepeti riittää, hän lopetti yöllä nukkumisen. Kukkui niin pitkään, että me vanhempina viimeisenä konstina kokeilimme siirtää hänet omaan sänkyyn, omaan huoneeseen. Ja siitä alkoivat hyvin nukutut yöt, jopa katkeamattomat yöunet. Sillä, halusivatko vanhemmat (=lue äiti) nukkua edelleen perhepedissä, ei ollut väliä. Poikamme halusi omaan huoneeseen ja omaan sänkyyn, jotta sai nukkumisrauhan. Ja epäileville; kokeiltu on: kun jätkän ottaa keskeen nukkumaan, koko yö menee valvomiseksi. Kun poika pääsee omaan rauhaan nukkumaan, hän nukkuu kuin tukki. 

Samoin kävi sormiruokailun kanssa. Meille tuputettiin sormiruokailua joka tuutista ja ajattelin, että sitten myöhemmin, kunhan jätkä vielä vähän kasvaa ja koordinaatio kehittyy. Mutta poikapa halusi sormiruokailla nyt ja heti. Enää ei mene lusikallistakaan pojan kurkusta alas, ellei hän saa samalla itse syödä. Suu ja kaikki neljä hammasta puristuu tiukasti yhteen, kunnes kädessä on jotakin, jota voi itse syödä samalla. Ja hänellä on konsteja lisääkin: pään pois kääntäminen, huitominen ja lopulta itkeminen. Yleensä ymmärrämme ensimmäisestä vihjeestä. 

Tiedän, että nyt joku saattaisi ajatella, ettei lapsentahtisuus tarkoita lapselle kaikessa periksi antamista. Emmekä me ole niin tehneetkään. Lapsemme on vain ohjannut meitä voimakkaasti tiettyyn suuntaan ja tiettyihin asioihin - riippumatta siitä, mitä itse haluamme. Jos minulta olisi kysytty, imettäisin edelleen ja nukkuisimme perhepedissä. Mutta kun ei, niin ei. Saa nähdä, mihin me tuon pikkuisen miehen kanssa vielä joudumme!

Kuka saa lapsia ja kuka ei?

Viime päivinä olen keskustellut lähipiirini kanssa paljon lapsen saannista. Omat lapsensaantihommat olen päättänyt nyt jättää omaan arvoonsa ja olen vannonut itselleni, että seuraavan raskaustestin teen, jos menkat tođella - siis ihan todella - ovat myöhässä. Kyllä varmasti huomaan, jos olen raskaana; ei niiden negatiivisten testien tiputtelu roskiin hyödynnä yhtään mitään. Nyt on pistetty piste tälle välitilalle henkisesti: vuoden alusta aloitan työt ja sillä siisti. Jos olen silloin raskaana niin sitten olen, mutta tämä entä jos-elämänmeno ei enää toimi. Tänään purin vauvan kehdon alakerrasta, toista pientä odottamasta. Myös yläkerran vaipanvaihtopiste vaihtui oleskelutilaksi. 

No niin, joka tapauksessa, olen keskustellut siis viime aikoina paljon siitä, kuka saa lapsia ja kuka ei. Lähipiirissämme on paljon lapsettomuutta ja sen seuraaminen vierestä tuntuu todella pahalta. Itse en voi tietenkään tietää, miltä vuosien lapsettomuuden ja lapsettomuushoitojen kanssa painiminen tuntuu, vaan voin ainoastaan seurata tilannetta sivusta käsin. Nyt elokuussa tuttavillamme on alkion istutus ja toinen tuttavapariskunta kertoi tänään ilouutisen, että aikovat lukuisien pettymysten jälkeen vielä kerran yrittää alkion istutusta. Itkuhan siinä pääsi uutisen kuullessani. Toivon todella, koko sydämeni pohjasta, että molemmilla pareilla tärppää alkion istutus. 

Sitten on se toinen puoli tarinasta. Ne, jotka saavat lapsia haluamattaan. Tekevät abortteja kymmenen peräkkäin ja yhdennentoista päättävät pitää, kun siltä nyt tuntuu. Tai piikittävät itseään sen minkä ehtivät, olipa vauva masussa, rinnalla tai ihan jossain muualla. Tai sitten on niitä äitejä, jotka jättävät lapsen heti, kun sen ovat ulos pullauttaneet ja vaativat omaa aikaa; hyviä yöunia, biletystä, jne. Kun lapsen saanti nyt ei ole sellaista. Pieneen sitoudutaan pitkäksi aikaa, sille tarjotaan lämpöä, turvaa ja läheisyyttä. Varmistetaan turvallinen kiintymyssuhde, hoivataan ja huolehditaan. Tottakai lapsen kanssa elämä on välillä kuin varikkopysähdyksiä (ruokaa, kuiva vaippa, pesut jne), mutta ei elämä voi olla ainoastaan robottimaista varikollakäyntiä. Tarvitaan myös vuorovaikutusta ja läheisyyttä. Toki on parempi, että lapsen tarpeisiin siis edes jollakin tasolla vastataan, mutta lapsella on muitakin tarpeita kuin fyysisiä tarpeita! Myös henkinen puoli - siis kokemus yhteydestä äitiin ja varhainen vuorovaikutus on aivan yhtä tärkeää (ellei jopa tärkeämpääkin!) ! Vanhemmuus on matka täynnä valintoja. Kuten elämässä yleensäkin, myös vanhempana voi valita, meneekö siitä mistä aita on matalin, vai siitä, mikä on pitkällä tähtäimellä parempi. Äidit, jotka valvovat tiheän imun kaudella ja ruokkivat lastaan kaksikin kymmentä kertaa päivädsä, tekevät sen siksi, että lapsi saa terveellistä rintamaitoa ja tarvitsemaansa läheisyyttä. Isät, jotka kieltävät lapsiaan leikkimästä yhtä aikaa, kun syödään, tekevät sen siksi, että lapsi osaisi käyttäytyä. Äidit, jotka istuvat yöt hereillä helläst lastaan keinutellen, jotta kuumeinen lapsi saisi edes hetken yöllä unta, tekevät sen siksi, että lapsen olisi parempi olla. Isät, jotka kieltävät pientä lasta katsomasta televisiota, tekevät sen siksi, että television tillottaminen liian pienenä on haitallista. Kaikissa tapauksissa voisi valita toisin. Voisi pumpata lapsen korvikeövereihin, jotta hän nukkuisi tuntikaupalla. Voisi antaa lapsen leikkiä ruokapöydässä, syötiinpä tai ei. Voisi sanoa isälle, että sinun vuoro tai antaa lapsen pyöriä sängyssä kuumeisena kipuillen. Voisi antaa television pyöriä ja lapsen turtana sitä tillottaa. Toki pääsisi helpommalla. Ainakin hetkellisesti. 

Fakta on se, etten pysty edes ajattelemaan, millaisia vanhempia tässä maailmassa oikein on. Kuka siis saa lapsia ja kuka ei? Mistä arpajaisista "lapsellisuus" voitetaan? Välillä tuntuu, ettei tässä systeemissä ole päätä eikä häntää. On vain toimivia siittiöitä ja munasoluja väärässä paikkaa. 

Pieni herra tänään 9 kk <3

Olen ennenkin todennut tämän; kuukaudet vierivät hurjaa kyytiä ja vauvavuotta alkaa olla todella reilusti enemmän takana kuin edessä päin. Nyt on saavutettu jo yhdeksän kuukauden rajapyykki eli jätkä on ollut yhtä kauan masun tällä puolen kuin masussakin. Meidän jäbän kehitystä kuukausitasolla voit seurata täältä: 8kk, 7kk, 6kk, 5kk, 4kk, 3kk ja 2kk.

Mitä viimeiseen kuukauteen siis mahtuu? Mitä osataan ja touhutaan, millainen on rytmimme? 

Jätkä nukkuu omassa huoneessa, omassa sängyssä. Yöt menevät pääosin yhdellä herätyksellä (klo 4-6 aamumaito) ja ylös noustaan vaihtelevasti klo 7-9. Seiskasta eteenpäin unet on pätkissä, kun jäbä tahtoisi jo herätä mutta äiti (ja viikonloppuisin isikään) ei vielä jaksa nousta :) Ylös herättyä touhuillaan tunnin verran ja syödään aamupuuro, sitten jäbä nukkuu ekat päikkärit. Aamun ylösheräämisestä riippuen unet ovat 40min-3h. Unien pituudesta riippuen jätkä jaksaa olla hereillä 1,5h-3h ja jatkaa iltapäivällä uniaan reilustikin, jos aamupäivän unet ovat olleet lyhyet. Iltapäiväunet pyörivät tunnin molemmin puolin. Noilla unilla jätkä jaksaa puoli kasiin asti ja köllähtää iltapuuron jälkeen isin tai äidin nukuttamana omaan sänkyyn. Nukutus kestää 10min - 30min vähän päivästä riippuen. Jos herraa ei pidä sängyssä paikoillaan nukahtamisen auttamiseksi, nukutusprosessi kestäisi luultavasti parisen tuntia. Kun herran saa rauhoittumaan, uni tulee kyllä nopeasti :) Päivällä pottaillaan ja ruoiksi popsitaan välipala sekä kasvis- ja liharuoka. Ruokaa narskutellaan neljällä hampaalla. Vettä siemaillaan nokkamukista ja lounaalla sekä päivällisellä lisäksi maitoa lasista (muuten tämä herra ei hereillään ollessa maitoa suostu juomaan!). Tissittelyt jätettiin kahdeksan kuukauden iässä pois, kun herra kieltäytyi rinnasta ja aina rintaa tarjotessa ainoastaan vain puri (vaikka kuinka yritin rintaa tarjota). Kun jätkä itse kieltäytyi rinnasta, oli imetyksen lopettaminen helppo ja luonnollinen asia. Näin sen kuului mennä, ilman että kummallekaan tuli pahaa mieltä asiasta. Nyt kun vielä loppuisi vielä tuo maidontulo ;)

Mitä sitten touhuillaan ja osataan? Jätkä nauttii kaikesta yhdessä tekemisestä. Olipa kyseessä sitten kirjan lukeminen tai isin kanssa hilluminen, niin meidän jätkä on elementissään kun saa huomiota ja kun yhdessä tehdään juttuja. Jäbä on muutenkin hyväntuulinen tapaus ja itku tulee vain väsyneenä tai jos oikein (pää) johonkin kopsahtaa. Jäbä liikkuu hurjana, pääosin kontaten (välillä myös ryömien) ja lyhyet matkat hän siirtyy tukea vasten seisaallaan. Pystyyn noustaan koko ajan ja välillä pidetään kiinni vain yhdellä kädellä. Koirien kanssa poika tykkää touhuta ja leikkiä ihan hurjana ja näitä leikkiinhakuja onkin molemmin puolin :) Pallonheittelystä poika tykkää ja Porsche-ajelua hän rakastaa niin, että itku meinaa tulla, kun pitää lopettaa. Poju rakastaa myös vanhempien päällä könyämistä ja antaa suukkoja silloin kun itse haluaa - yleensä aamuisin. Taputtelua harjoitellaan ja kädet eivät meinaa aina toisiinsa osua, kun jäbä taputtaa. :) Uinti on edelleenkin jätkästä huippua ja makumaailma on laajentunut valtavasti. Äidin tekemät pöperöt eivät meinaa enää oikein kelvata, mutta sormiruokailu tuo sen verran mielenkiintoa ruokahetkiin, että väliin saa ujutettua lusikallisen jos toisenkin kunnon ruokaa ;) Manducassa jätkä viihtyy, jos maisevat vaihtuvat koko ajan - ja sama pätee elämään yleensäkin; kunhan ei tylsäksi käy, niin poika viihtyy hurjan hyvin :) 

Melkoinen tehopakkaus tuo meidän pikkumies siis on. Alkaa olla ihan iso äijä jo, vaikka vielä vauva onkin. Näin elokuussa minulla olisi loppunut äitiysloma, mutta päätin jatkaa hoitovapaalle vuoden loppuun. Olen tyytyväinen päätöksestäni, sillä olisi meidän pieni mies vielä liian pieni hoitoon laitettavaksi. Kasvetaan vielä vähän ja sitten aloitetaan uusi vuosi ja uudet kujeet ;)

Hääpäiväviikonloppu

Meillä on huomenna kaksivuotishääpäivä ja tänä viikonloppuna ollaankin juhlistettu kaksivuotista avio-onneamme. Aina yhteiselo ei ole täysin mutkatonta, kun kaksi kovaa päätä iskee yhteen, mutta yhdessä olemme lopulta paljon enemmän kuin yksin voimme koskaan olla. Me olemme toimiva tiimi, vaikka välillä pinnan alla vähän kuohahteleekin. Kaksi vuotta sitten joka tapauksessa sanoimme toisillemme tahdon! Ja kyllä, tahdomme edelleen. Rakastamme, mutta ennen kaikkea tahdomme, sillä rakkaus on tahdon asia; kaikki ei ole aina vaaleanpunaista huttua, vaan on tahdottava, jotta suhde toimii. Ja onhan meillä tietysti ihana poika, joka on liittomme "tuotos" ja tietynlainen liitoskin ;)

Hääpäiväviikonloppu on pitänyt sisällään rentoutumista, mansikoita, shampagnea, poreita, ulkona syömistä, herkkuja, (koti-ja pihahommia!), shoppailua, yhdessä touhuilua ja parit kunnon kinastelutkin ;) tässä vähän kuvasaldoa :)

Mitä jos vauva olisi syntynyt jo ajat sitten?

Olen viime päivät pohtinut paljon omaa äitiyttäni kummityttömme syntymän myötä. Millainen äiti minä olen? Millaisia vanhempia me olemme? Miten muistamme olla myös puolisoita toisillemme äitiyden ja isyyden lisäksi? Olen pyöritellyt paljon näitä kysymyksiä mielessäni ja pohtinut missä olen hyvä, missä taas olisi parantamisen varaa. 

Millainen äiti minä olen omasta mielestäni? Mielestäni leijonaemo kuvaa parhaiten minua; olisin valmis hyökkäämään jokaisen kimppuun, joka edes yrittäisi satuttaa pientämme. Koitan antaa pojan touhuta ja kokea, mutta välillä kannan niskasta takaisin turvallisemmille apajille. Pieni mies on silmäteräni, kaikkeni ja pidän huolen siitä, että yhteistä aikaa ja tekemistä löytyy. Mies on kanssani samoilla linjoilla, joskin on ehdottomasti parempi rajojen asettamisessa. Kun hän sanoo ei, poika uskoo kerta heitolla. Hän myös hulluttelee pojan kanssa minua enemmän; heittelee ilmaan, nostelee jaloista, ajelee pojan kanssa hurjaa kyytiä Porchella jne. Minä olen edelleen äly ja mies väläys ;)

Miten sitten parisuhderoolit? Täytyy sanoa, että ekat kuukaudet pojan syntymän jälkeen olin ihan paska vaimo. Rakastuin poikaan niin, että välillä minusta tuntui, että isi ei kuulunut "meidän joukkueeseemme". Alkuhuumasta olen palannut äidin lisäksi vaimoksi ja olen kiitollinen siitä, että mies katseli tällaista akkaa silloinkin. Peitot meillä ovat makkarissa aina viuhuneet, olipa vauvaa tai ei, mutta noin niinkun muuten olin kyllä aikamoinen akka. Kirjaimellisesti sietämätön. Nyt olen sitä enää onneksi vain kerran kuussa ;)

Noiden kysymysten lisäksi olen miettinyt paljon sitä, mitä olisi käynyt, jos vauva olisi syntynyt aiemmin, kun olimme nuorempia. Olen kiitollinen siitä päätöksestä, jonka tein jo ajat sitten; vauvoja vasta kun koulut on käyty ja asutaan omakotitalossa. En tarkoita, etteikö vauva voisi syntyä vaikka yksiöön, vaan ennemminkin sitä, mitä ainakin meidän parisuhteelle tapahtui omakotitaloon muuttamisen jälkeen. Valta ja vastuu asettuivat balanssiin ja yhteinen vastuu asioista konkretisoitui. Molemmat puolisot tietävät "paikkansa" ja askareita löytyy molemmille. Vastuuta täytyy kantaa yhteisestä kodista eritavoin kuin ennen, sillä molempia käsiä tarvitaan, jotta kokonaisuus pelaa. Meidän parisuhteessa se on tehnyt hyvää ja helpottanut vauvan tuloa. Vauva ei ole hajottanuta parisuhdettamme, vaan vahvistanut sitä. Ymmärrämme, ettei äiti ole isä tai toisinpäin, vaan molempia tarvitaan. 

Olemme olleet yhdessä reilut kahdeksan vuotta. Mieheni kärsi armottomasta vauvakuumeesta suhteemme alkuaikoina. Entä, jos vauva olisi silloin syntynyt, entä jos olisin näyttänyt vihreää valoa? En usko, että olisimme selvinneet siitä. Yksilöinä ja vanhempina kyllä, mutta puolisoina tuskin. Sillä onhan tänä rankkaa. Helvetin rankkaa, mutta samalla ihan parasta mitä kuvitella saattaa. Välillä vituttaa niin ettei ole tosikaan ja välillä itkettää, kun olen niin onnellinen. Joka päivä vain onnellisempi. Mutta muutama vuosi sitten olisin ollut väsynyt, palanut loppuun, ollut itsekäs, katkera, tuntenut menettäneeni oman nuoruuteni jne. Nyt teen kaiken täysillä, koska tätä me olemme halunneet jo pitkään. En sano, että jokaisessa parisuhteessa nämä asiat menisivät näin, mutta uskon, että meidän suhteen kannalta on hyvä juuri näin. Nuorempina kävimme todella paljon mieheni kanssa baarissa, rilluttelimme, hulluttelimme, matkustelimme ja elimme vapaina kuin taivaanlinnut. Jos ei huvittanut nousta koko päivänä sängystä, emme nousseet. Nyt kiitän noita päiviä, sillä olemme eläneet myös tuon vaiheen suhteessamme. Olemme tapelleet, rakastaneet ja taas tapelleet. Nyt tapella ei tarvitse; olemme astuneet askel askeleelta eteenpäin, kun olemme olleet valmiita. Tottakai edelleen nahistellaan, mutta tappelut on taakse jäänyttä nuoruutta. 

Olen kiitollinen siitä, ettei vauva syntynyt aiemmin. En usko, että olisimme osanneet antaa kaikkeamme silloin. Nyt olen kiitollinen tuosta tuhisevasta pienokaisesta, joka on tehnyt meistä jotakin ainutlaatuista. Ja olen kiitollinen siitä, että hän tuli, kun oli sen aika <3