Onnellisempi. Mutta yksinäisempi.

Olen tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan elämässäni. Minulla on juuri nyt kaikki todella hyvin. Rakkaan mieheni kanssa on ensi kuussa takana yhteistä taivalta kymmenen vuotta ja meillä on kaksi ihan täydellistä poikaa. Kaksi ihanaa koiraa ja todella kaunis koti. Ympärillä suuri tukijoukko ja paljon ystäviä. 

Mutta samaan aikaan olen yksinäisempi kuin ehkä koskaan. Päivät vietän poikien kanssa kotona ja kontaktini vaihtelevat kerhotädeistä kaupan kassoihin. Tapaan äitiystäviä, mutta kun aikaan on paljon, ei muutama tunti viikkoon tunnu paljolta. Vaikka tapaamme lisäksi monta kertaa viikkoon ilta-aikaan ystäviä ja sukulaisia, tunnen itseni yksinäiseksi. Ei kotiäidillä ole työkamua, jolle kertoa kun joku menee pieleen tai kun joku onnistuu. Tietysti on lapset, mutta aikuisen seura päivisin puuttuu. Se on todella harmi, sillä nämä hetket, kun lapset ovat pieniä, ovat ainutlaatuisia. Ne ovat hetkessä ohitse eikä niitä saa takaisin. Silti en mahda sille mitään, että tunnen yksinäisyyttä. Olen todella seuraihminen - ollut aina - ja siksi tämä "yksinäinen arki" on aika erilaista. Kotiäitinä on aikaa ajatella paljon, vaikka ei olekaan aina aikaa tehdä kaikkea. Tuntitolkulla päivässä imettäessä kerkeää mielessä käydä monenmoisia ajatuksia. Siksi kai mieskin on todennut, että verkkoshoppailu on taas yksi harrastuksistani. Kallista tämä imettäminen. 

Yksinäisyys aiheena on aika tabu Suomessa, mutta en usko olevani näiden ajatusteni kanssa yksin. Heh, vaikka joskus siltä tuntuukin. Olo voi tuntua yksinäiseltä myös keskellä suurta perhettä tai ystäväjoukkoa. Saati jos sitä olisikin ihan yksin. Onneksi ei.