Nyt olen 28-vuotias, minulla on kaksi lasta, kaksi pientä koiraa, omakotitalo ja sijoitusalalla työskentelevä mies. En olisi arvannut kymmenen vuotta sitten lahkeensa tennissukkiin työntävästä urheilijajuipista ikinä kuoriutuvan miestä, joka työskentelee sijoitusalalla. Siis en I K I N Ä. Lapseni ovat poikia eikä kumpikaan ole nimeltääm Veera tai Miia. Hingumme mieheni kanssa takaisin kotiseudulle, noh, koska turvaverkko ja arki. Uskomatonta.
Mutta niin, kaksi lasta. Haluan kolmannen. Mutta en vielä. Nyt haluan tauon ja omaa aikaa. Haluan palata töihin ja olla perillä siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Se montako pulkkamäkeä laskettiin tai tekikö vauva kakan juuri kun olimme lähdössä ulos, ei saa olla enää päivieni kohokohta. Ainakaan montaa vuotta. Enkä nyt vähättele yhtään ketään, vaan MINÄ tarvitsen nyt muuta. En ole vielä pitkään aikaan palaamassa työelämään, mutta sitten kun palaan, palaan pidemmäksi aikaa kuin viimeksi. Tunnen syyllisyyttä, kun kirjoitan näin.
Ja jos nyt ihan totta puhutaan, en edes uskalla vielä yrittää kolmatta. Kuopuksen yrittämisen myötä vuoden henkinen helvetti keskenmenoineen ei houkuta yhtään. En jaksaisi sitä nyt. En voisi tehdä lapsilleni sitä nyt. Viedä iloista äitiä heiltä. Sitä paitsi, haluan kroppani kuntoon. Ja käydä kampaajalla. Viimeksi kävin kampaajalla kun menimme naimisiin. Ja siitä on kohta neljä vuotta. Haluan käyttää seksikkäitä alusasuja, nauttia paljusta, nuotiosta, saunasta, viinistä. En halua vahtia itkuhälytintä tai tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole vauvan vieressä tai miettiä koko iltaa, miten vähän saan seuraavana yönä nukuttua. Rakastan lapsiani ylikaiken, mutta rakastan myös itseäni. Nyt on minun vuoro välillä. Silti toivon, että joku päivä olen vielä niin onnekas, että saan lisää lapsia. Ainakin yhden, jos ei kaksi. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti