Niitä päiviä.

On niitä päiviä, kun tekisi mieli painua ovesta ulos silloin, kun mies tulee töistä kotiin. Ei niinkään miehen takia, vaan lasten. Ne ovat niitä päiviä, kun vauvaa eniten vituttaa kaikki ja taapero leikkii saatanan lähettilästä. Tällainen päivä oli viime viikolla. En enää edes muista mitä kaikkea silloin tapahtui, mutta hoin itselleni, että illalla otat sitten "omaa aikaa", kun mies tulee kotiin. No, otinko? Noh, painelinhan mä itsekseni laittamaan pyykit ja ilmoitin miehelle, ettei nyt kannata jutella. Verenpaine kerkesi laskea ennen pikkukakkosen loppua ja sitten jo naurattikin. Mutta ihan totta, välillä musta tuntuu, että tulen hulluksi. Mutta onneksi ehkä vain noin 10% ajasta. 

Sitten on niitä päiviä ja hetkiä, kun sydän sulaa. Esimerkiksi eilen, kun mies oli reissussa ja valittelin taaperolle, ettei äiti saa aamukahvin kanssa lukea lehteä kun lehti on vielä laatikossa (mies hakee sen aamuisin koirien kanssa kun me selviydytään vasta myöhemmin ulos) ja taapero ilmoitti "mi hain" ja toi kierrätyslaatikosta äidille lehden. Tai noh, Gigantin mainoksen. Mutta olihan se kahvin kanssa luettava, kun toinen rakkaudella toteutti äidin toiveen. 

Ja sitten on niitä ihania hetkiä, jotka samalla sulattavat sydämen ja ärsyttävät. Esimerkiksi tänään, kun meidän aamuäksy vauva vihdoin pitkän taistelun jälkeen nukahti rinnalle ja taapero huikkasi "vauva tuukko" ja muiskautti ison pusun vauvalle. Todella söpöä, mutta _koko_ rumba alusta. Ääniherkkää lasta on välillä mahdoton syöttää ja nukuttaa tässä (ääni-)ärsykeylivirrassa. 

Mutta ovat nämä kullannuput ihania. Erityisesti näin naistenpäivänä sitä tuntee suurta kiitosta siitä, että on syntynyt naisena ja on saanut kaksi tällaista ihmettä. <3