Olen kotiutunut nykyiseen kotiimme todella hyvin. Erityisesti äitiysloma ja hoitovapaa kasvattivat minun juureni tänne missä nyt asumme. Sain paljon tuttuja ja ystäviä. Löysin ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa oli helppoa jakaa myös ne kiperimmät asiat. Ja tietysti, mikä meitä yhdistää, on lapset. Poikani on saanut leikkikavereita ja päässyt nauttimaan lapsiseurasta, kun äiti on rentoutunut kahvikupposen ääressä jutellen. Kylä, jossa asumme, on elinvoimainen ja siinä on paljon etuja; hyvät maastot lenkkeilyyn, sienestykseen ja marjastukseen ja Kuopioon vain 20min ajomatka. Se on ollut juuri sopiva, että kaupungissa on voinut piipahtaa vaikka lounaalla. Mutta mikä ongelmallisinta, minulle kuluu päivittäin lähes 2 tuntia työmatkoihin, kun vuoden alusta palaan töihin. Se on kaikki pojaltamme pois.
Mikäli kaikki menee hyvin, niin muutamme niin pian kuin mahdollista uuteen kotiin, lapsuudenkotini maisemiin ja lähelle työpaikkaani. Uusi kotimme on hieno, siellä riittää tilaa isomallekin perheelle. Talo on järven rannalla ja siellä on hiekkaranta. Isot ikkunat, korkea olohuone, paljon järkeviä ratkaisuja asumiseen ja paljon muuta. Kaikkea mitä voi kuvitella. Uudessa kodissa on myös se hyvä puoli, että suku on lähellä. Pojan kummit, serkut, isovanhemmat... Mutta miten minun juureni? Löydänkö sieltä taas ihmisiä ympärilleni? Kaikki lapsuudenystäväni ovat muuttaneet sieltä pois. Löydänkö tällaisia ystävyyssuhteita kuin täältä? Mutta kuka tällaista näkyä voisi vastustaa?
Ensin on kuitenkin vielä pari muuttujaa matkassa. Asiat pankin kanssa pitää saada kuntoon ja nykyinen - jonka piti olla loppuelämän - kotimme pitää saada myytyä järkevällä hintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti