torstai 12. helmikuuta 2015

Äitimyytti

Väliin vähän syvällisempää settiä, hypätkää siis yli, jos ei uppoa :)


Yhteiskuntatieteilijänä ajattelen, että äitiys - tai siis eräänlainen myytti äitiydestä - rakennetaan kulttuurisesti. Tämä tarkoittaa yksinkertaistaen sitä, ettei ole olemassa yhtä tapaa olla äiti, vaan äitiys rakentuu erilaisten tapojen, mielikuvien ja jopa oletusten kautta. Yhtäältä se tarkoittaa, että äitiys on täynnä valintoja, mutta samalla se on hyvin kahlitsevaa. Jokaisella on äitiydestä jonkinlainen mielipide, sillä jollemme ole äitejä, niin meillä kaikilla on ollut äiti - ainakin syntymähetkellämme, jos ei muuten. Äitiys tuo meille kaikille erilaisia asioita mieleen. 

Itse olen nyt reilun kolmen kuukauden ajan tarkastellut äitiyttä "sisältä päin", ollen itse tuore äiti pojallemme. Oli minulla sanani sanottavana jo ennen poikamme syntymää, mutta en tuolloin tiennyt tästä "maailmasta" tai sen olemassa olosta lopulta vielä mitään. Nyt kolmen kuukauden vanhana äitinä moni asia on toisin, niin ajatuksissa kuin teoissakin. Uskon, että moni asia tulee vielä muuttumaankin. 

Kerron teille nyt kaksi esimerkkiä siitä, miten äitiys on yhteisen tarkastelun alla jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Toinen on esimerkki eiliseltä, toinen tältä päivältä.

Olin eilen kaupassa ja pojalle tuli kaupan kassalla väsyitku, kun sitä ennen oltiin oltu jo kahvilla. Tuollaiset reissut ovat kauhean kuluttavaa, uuvuttavaa ja rankkaa niin pienelle. Väsyneenä poika haluaa aina äidin syliin ja itkuhan tietysti vain yltyi, kun poika ei päässyt syliin, vaan joutui olemaan ostoskärryissä äidin pakatessa ja maksaessa. Meille tuntemattomat mummo ja pappa olivat viereisellä kassalla ja tarkastelivat tilannetta. Odottelin jo, että mitähän sieltä tulee. Mummo totesi "sillä on nälkä". Pappa säesti äkäisenä "niin, anna sitä tissiä sille! Ja äkkiä!!". Perimmäisenähän nuo vanhukset varmaan tarkoittivat hyvää. Jos olisin kuitenkin lykännyt pojalle tissin suuhun, olisi syntynyt kahta kauheampi huuto. Ensinnäkin poika ei halua tissiä ollessaan rättiväsynyt ja toiseksi, ilman imetysapulaitetta maito ei riitä ja siitäpä vasta huuto syntyykin! Silti jokaisella vastaantulevalla on antaa neuvoja tai arvostella sitä, miten lapsiamme tulee kasvattaa - tietämättä yhtään siitä, mikä lasta milloinkin itkettää tai mikä hänelle on parhaaksi. Jokainen äiti kuitenkin tietää, mikä on lapselleen hyväksi ja tekee voitavansa. Sitä paitsi, joskus lapset vain itkevät. Hetki sitten uutisoitiin äidistä, joka oli lentokoneessa tintannut turpaan kanssamatkustajaansa, joka oli käskenyt äitiä tukkimaan itkevän vauvansa turvan. En voi muuta, kuin todeta, että Iso käsi tuolle äidille. 

Toinen esimerkki koskee arvostelun sijaan harvemmin esiintyvää tunnustusta. Jokaisessa meissähän asuu pieni lapsi ja kaikenlaiset kehut ovat siksi nannaa sielullemme. Tapasin eilen uuden ihmisen, myöskin äidin, ja kahvittelimme. Tänään sain häneltä viestin, jossa luki: " Ps. Vaikutit tosi mukavalta ja sydämmelliseltä ihmiseltä ja ennen kaikkee super hyvältä äidiltä :)". Tuo lause tuntui niin hyvältä! Olen uudessa äidin roolissani niin keltanokka, että tuntuu hyvältä, kun toinen äiti kehuu minua. Tottakai poikamme määrittelee lopulta sen, olenko ollut hyvä äiti vai en, mutta yritän silti kaikkeni. Ihan kaikkeni. Ja kun yrittää kaikkensa, on mukava kuulla, että joku muukin huomaa sen. Että sillä on merkitystä. Miksi me äidit siis sorrumme arvostelemaan toisia äitejä, vaikka tiedämme lopulta niin vähän toisten äitien elämästä? Varsinkin, kun itse tiedämme, miten pahalta se tuntuu. Mielummin meidän tulisi antaa enemmän positiivista palautetta ja tunnustusta. 

Äitiys on ihanaa, mutta myös haastavaa. On turha sanoa, etteikö vaaleanpunainen kupla välillä puhkeilisi ja etteikö pikkupirpanaa tekisi mieli ampua kuuta kiertävälle radalle. Silti emme tee niin, vaan teemme kaikkemme, että pikkuräkäposkemme saisivat täydellisen lapsuuden. En usko siihen mantraan, että jokainen meistä on hyvä äiti omalla tavallaan, sillä huonojakin äitejä todella on. Mutta huonoja äitejä ei ole jokapuolella eikä täydellisiä äitejä missään. Täydellinen äiti on myytti, jota kulttuurimme silti sitkeästi ylläpitää: sana 'äiti' tuo mieleen pullan tuoksun, puhtaan kodin, lämpimän sylin, jne. Äitiys on photoshopattu ja meille taviksille tuputetaan tätä huttua joka tuutista. Se luo kuitenkin vain utopistista kuvaa siitä, millainen pitäisi olla: kaikki pitäisi osata, ymmärtää, jaksaa, kestää, ennakoida... Todellisuus on kuitenkin toista: ei kenenkään tarvitse jaksaa yksin tai osata kaikkea. Täydellisiä äitejä on yhtä paljon olemassa kun on joulupukkejakin. Tämä jatkuva äitien sota tai oikeammin, sota äitejä kohtaan vain polttaa kynttilää molemmista päistä. Meillä on siitä ihan liian monta varoittavaa ja karmivan konkreettista esimerkkiä. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti