Ensimmäinen synnytykseni

Esikoisemme syntyi maailmaan 2.11.2014, tasan laskettuna-aikana! Kukapa olisi arvannut, että koko 9 kuukautta meillä oli pojan syntymäpäivä tiedossa! Kerron tässä blogitekstissä siitä, millainen oli synnytykseni sekä siitä, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia se minussa herätti.

Olin koko 9 kuukautta ajatellut, että synnytykseni käynnistyisi lapsivedenmenolla. En osannut kuvitellakaan, että synnytys alkaisi jotenkin muuten. Kuukausi sitten, perjantain ja lauantainvälisenä yönä klo 2:30 heräsin kuitenkin ihmeelliseen kipuun. Kipu tuli ja meni ja samalla vatsa muuttui kivikovaksi. Se toistui pian uudelleen. Tajusin heti, mistä oli kyse. Otin kellon esiin ja rupesin laskemaan supistusten väliä. Väli vaihteli 15 minuutista 6 minuuttiin. Valvoin koko yön supistusten kanssa, sillä vaikka kivut eivät olletkaan tuossa vaiheessa kovat, ne tuntuivat kuitenkin niin voimakkaina, että nukkumisesta ei tullut mitään. Odottelin supistusten kanssa puoli kahdeksaan aamulla ennenkuin herätin mieheni. En halunnut herättää häntä aiemmin, jotta ainakin toinen meistä saisi levätä ennen suurta koitosta. Olin ajatellut koko yön, että annan hänen nukkua vielä pidempään, mutta aamulla en enää malttanut sen kauempaa. Kun sanoin miehelleni, että tänään se tapahtuu, hän ei ollut uskoa. Vaati hetken vakuuttelua, että sain miehen vakuuteltua siitä, että nämä ovat nyt "niitä supistuksia".

Supistukset jatkuivat tauotta, mutta niiden väli vaihteli 3 minuutista 20 minuuttiin. Sairaalaan ei siis ollut asiaa vielä. Odottelimme siis supistustusten kanssa kotona. Olo alkoi muuttua tuskallisemmaksi tunti tunnilta. Lauantai-iltana rupesimme nukkumaan vielä kotona, mutta nukkumisestani ei tullut mitään. Supistukset olivat jo todella kovia, mutta säännönmukaisuutta ei vielä ollut. Supistusten väli toki oli tihentynyt (se vaihteli 9 minuutista 6 minuuttiin), mutta vaihtelua silti oli. Kun kipu muuttui sellaiseksi, etten enää pärjännyt kotona, lähdimme sairaalaan. Sairaalassa olimme lauantai-sunnuntai yönä klo 2:30, siis tasan 24h siitä, kun supistukseni alkoivat. Aika alhaalla sairaalan päivystyksen ovella, ennenkuin ovisummeri soi ja ovet avautuivat, tuntui toooodella pitkältä. Supistukset tulivat silloin noin 3 minuutin välein.

Synnytysosastolla kätilö otti meidät vastaan. Hän ohjasi meidät huoneeseen, jossa minut laitettiin käyrille. Supistuksia seurattiin 45 minuuttia ja sitten kätilö tuli sanomaan, että nyt voin vaihtaa vaatteet. Olin ihan ihmeissäni, että mitä ihmettä, jäädäänkö me tänne?? ;) Olin ensisynnyttäjänä varma, että olemme liian ajoissa liikenteessä ja että meidät käännytetään vielä kotiin. Toisin kuitenkin kävi, olin jo 4cm auki, joten synnytys oli jo hyvin käynnistynyt! Lapsivesi ei kuitenkaan vieläkään ollut mennyt.

Sinnittelin supistusten kanssa klo 4:30 asti. Siihen asti menin pehmeillä kivunlievityskeinoilla, ilokaasulla ja lämpögeelipusseilla. Puoli viisi olin kuitenkin niin kipeä, että halusin helpotusta olooni! Tärisin kauttaaltani kipujen takia, sillä olin ikäänkuin horkassa. Klo 5:00 epiduraali-puudutus laitettiin ja 15 minuuttia siitä kivut olivat poissa. Ah, yli vuorokauden piina loppui yhtäkkiä! Samoin valtava palelu, joka kipuihin liittyi. Klo 5:40 kohdunsuu oli auki 6cm. Sitten yhtäkkiä kutsuttiin lääkäri paikalle ja lapsivesikalvot puhkaistiin: synnytystä oli vauhditettava, sillä sikiön sydänäänet laskivat. Loppu avautuminen tapahtui kymmeneen minuuttiin! Voin kertoa, että silloin supisti! Koska vauvan sydänäänet laskivat, epiduraali jouduttiin ottamaan pois. Loppusynnytys meni siis au naturel :O

Epiduraalin hävittyä kivut palailivat hiljalleen. Samalla kätilöiden vuorokin vaihtui. Onneksi siskoni oli kertonut minulle, että vuoro voi tosiaan vaihtua, niin kätilön vaihtuminen ei tuntunut pahalle ;) Työtäänhän he vain tekevät, mutta jotenkin helposti tulisi ajateltua, että kätilö ei voisi vaihtua ennen vauvan syntymistä!

Vaikka kohdunsuu oli jo täysin auki, minua ei kuitenkaan vielä ponnistuttanut ja ponnistamista jouduttiinkin odottamaan melkein klo 8:00 asti. Kätilö kysyi välillä, että ponnistuttaako minua ja vastasin kätilölle, että ei kai? Täytyy sanoa, että ei ponnistuttanut, sen kyllä tietää kun ponnistuttaa!! ;)

Koska sikiön sykkeet taas laskivat, synnytystä jouduttiin ponnistusvaiheessa nopeuttamaan kiwi-imukupilla. Lääkäri ja lisäkätilöitä kutsuttiin siis paikalle. Jalkani sidottiin kiinni jalkatukiin ja lääkäri avusti synnytyksessä imukupilla. Koska kaikki tapahtui niin nopeasti, sykkeiden laskun takia, minulle ei ehditty selittää, mitä tapahtuu. Ajattelin koko ajan, että herran jumala, miten minun voimani voivat loppua nyt, miten juuri tässä kohtaa en osaa työskennellä kehoni kanssa oikein ja loppuun asti! Mielessäni pyöri, että nyt tapan lapseni synnytyskanavaan, kun en jaksa ponnistaa kunnolla.. Luulin siis, että imukuppi jouduttiin ottamaan siksi, etten jaksaisi ponnistaa kunnolla! Uskomatonta, miten sitä kääntyy itseensä päin ensimmäisenä, eikä etsi syitä ulkopuolelta. Vaikka kivut olivat valtavat, henkinen tuska oli fyysistä kipua suurempi. Siis se tunne, kun luulin, että minä en saa lasta ulos! Kätilöt olivat ammattitaitoisia, huomaavaisia ja ystävällisiä, mutta minä olisin tarvinnut synnytykseen viereeni "selostajan", joka olisi kertonut minulle missä mennään. Kätilöiden on varmasti hankala tulkita, kuka äiti on sellainen, että menee paniikkiin lisäinformaatiosta ja kuka vastaavasti sellainen, joka menee paniikkiin tiedonpuutteesta. Minä kuulun ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Synnytys olisi ollut paljon kivuttomampi - henkisesti - jos olisin ollut perillä tapahtumien kulusta ja olisin saanut ponnistusvaiheen aikana tietää, että syy ei ollut minussa, vaan sikiö pään ympärille kiertyneessä napanuorassa!! Kaikki tapahtui kuitenkin todella nopeasti ja lapsi saatiin terveenä ulos! Koska imukuppia jouduttiin käyttämään, minulle syntyi episiotomian lisäksi pahat repeymät. Pääasia kuitenkin oli, että sain maailman täydellisimmän yksilön rinnalleni, terveenä. Poika sieltä tuli, niinkuin oli ultrassa nähtykin ja pojalla oli kaikki kymmenen varvasta ja sormea! Isä kiinnitti tietysti huomiota jättämäisiin muniin, pojalla kun oli vesikives ;) 

Itkuhan meille kaikille tuli, kaikille kolmelle. Poika syntyi maailmaan sunnuntai aamuna klo 8:21 ja sai pisteitä 9/9. Synnytys kesti siis kaikkineen 7h + supistukset kotona päälle. Lääkäri tuli synnytyksen jälkeen pyytämään anteeksi, että joutui turvautumaan niin koviin otteisiin ja selitti, että se oli välttämätöntä sykkeiden laskun takia. Hän myös kehui ponnistustani ja kätilökin totesi, että minussahan on voimaa kuin pienessä kylässä! Kovasti sitä tuli kyllä ponnistettua, kun pienet verisuonetkin kaulasta katkeilivat.. :) Kunpa vain olisin saanut ponnistusvaiheessa tietää, ettei vika ollut minussa vaan napanuorassa..

Sunnuntaina, vielä shokissa synnytyksestä ja tuosta luulosta, että aiheutin pahaa pojalle omalla voimattomuudellani, sanoin miehelleni, että emme tee enää lapsia. Maanantaina maailma näytti kuitenkin jo erilaiselta, kun olin saanut synnytyksen käytyä läpi mielessäni. Myös lääkärin ja kätilön vakuuttelut siitä, että minä jaksoin todella hyvin, rauhoittivat jälkikäteen. Fyysinen kipu minua ei haitannut missään vaiheessa, kaikki on sen arvoista ja olisin valmis ottamaan vielä enemmänkin kipuja vastaan, sillä kaikki todellakin on sen arvoista! Henkinen tuska oli kuitenkin kamala ja niin turha lopulta.

Näin ensisynnyttäjänä synnytys oli kohdallani todella rankka pahoine repeämineen kaikkineen, joten sinällään lohduttaa tietää, että ensi kerta on varmasti helpompi :) Seuraava kerta on todennäköisesti myös nopeampi ja minulle sanottiinkin, että seuraavan kohdalla sitten lasketun ajan lähettyvillä olisi hyvä pysyä sairaalan lähellä :)