Ennen synnytystä kohauttelin olkapäitäni imetykseen liittyville ongelmille. Minusta tuntui, että jokapaikka oli pullollaan tietoa siitä, miten ongelmallista, hankalaa, vaikeaa ja tiesmitä kaikkea negatiivista imetys on. Ajattelin, että luonto hoitaa kuitenkin homman ja ei kai imetys nyt sen kummempaa ole: tissi suuhun ja lapsi syömään.
Voin kertoa, että erehdyin pahasti. Minulle imetys on todella tärkeä asia, eräänlainen naiseuden mittari. Tiedän, että ajattelumallini nostaa joiltakin äideiltä karvat pystyyn, sillä tapoja suhtautua imetykseen on ihan yhtä monta kuin on äitejäkin. Itselleni imetys on aina ollut tärkeä ja luonnollinen osa äitiyttä ja olen ajatellut, että juuri imetys erottaa äidin muista maailman naisista. Imetys on äidin ja lapsen välinen ainutlaatuinen asia, joka sitoo äidin ja lapsen yhteen.
Nyt, kohta kaksiviikkoa synnytyksestä kärsin tissistressistä. Imetys onnistuu hyvin, nännit eivät ole kipeytyneet, poika tykkää olla rinnalla ja imuote on oikea. MUTTA: maitoa ei tule tarpeeksi. Poika on nyt synnytyksen jälkeen, tässä vajaan kahden viikon aikana, punnittu jo viisi kertaa, sillä painonnousua seurataan tarkasti, jotta poika saa tarpeeksi ravintoa. Itselle on helpottavaa, että neuvolassa seurataan painoa ja että me saadaan tähän asiaan apua..
Mutta, se henkinen puoli. Tissistressi, jota ei saisi olla tai tulla, on vallannut minut. Ja totisesti tiedän, tissistressi vaikeuttaa maidonnousua entisestään. On kokeiltu kuohuviinihörpyt, kotikaljat, hieronnat, lämpöhoidot ja niin edelleen. Syön über terveellisesti ja juon vettä, maitoa, mehua ja kotikatjaa kuin lehmä. Maitoa ei suihkua, ei lentele ympäriinsä. Kun poika oikein pitkään on rinnalla, maito selvästi loppuu. Poika on tyytyväinen, on todella reipas ja jäntevä eikä itkeskele. Viihtyisi rinnalla vaikka koko päivän, mikä tietysti auttaa imetystä, mutta samalla kertoo siitä, ettei maitoa tule tarpeeksi. Syöntivälit pitenevät heti, kun poika saa korviketta. Niinpä neuvolasta saimme nyt perjantaina ohjeet antaa korviketta jatkossa joka syönnin jälkeen. Ensin omat maidot, sitten korvikkeet. Tähän asti olemme antaneet korviketta lähinnä yöksi, kun illalla omat rinnat ovat aika lailla tyhjät.
Itkuhan eilisen neuvolan jälkeen tuli. Moneksi tuntia. Henkisesti tuntuu, kun minut murskattaisiin. Yritän parhaani, mutta en voi tehdä maidonnousulle mitään. Keskiarvot maidonnousun ajankohdasta kummittelevat päässäni: kohta on jo kaksiviikkoa synnytyksestä, missä maidonnousu viipyy.. Vaikka mies ja neuvolatäti vakuuttelevat minulle, että olen paras äiti pojalleni, vaikka maitoa ei kokoimetykseen riittäisikään, minusta tuntuu, että olen epäonnistunut. En voi tarjota pojalle maailman luonnollisinta asiaa. Myös rintamaidon terveysvaikutukset kummittelevat päässäni, rintamaidossa kun on niin paljon rakennusaineita, joita pieni tarvitsee. Minusta tuntuu, että naiseuteni on menetetty. Olen aina inhonnut omia, onnettoman pieniä ketunneniäni ja ajatellut, että ehkä imetys saa minut pitämään rinnoistani ja arvostamaan sitä "työtä" minkä ne lapseni eteen tekevät. Nyt tuntuu, että voisin leikata rintani irti. Ne ovat pettäneet minut juuri silloin, kun niihin eniten uskoin.
Ajattelin ennen synnytystä, että imettäminen on täysin luonnollista ja että voisin itse imettää ihan luonnollisesti julkisilla paikoilla tai ihmisten edessä. Meillä on aina perheessä imetetty osana arkea, esimerkiksi kahvipöydässä tai ruokailun yhteydessä, jos vauvan ruoka-aika on siihen kohtaan sattunut. Nyt minusta tuntuu, etten halua nähdä ihmisiä tai halua kotiimme vieraita, sillä imettäminen muiden edessä tuntuu kiusalliselta. Maito ei ehkä imetyksessä riitäkään ja vauva saattaa jäädä tyytymättömäksi, vaikka syöttäisin molemmat tissit moneen kertaan. Olen siinä muiden edessä paljaana, epäonnistuneena. Vailla keinoa luonnollisesti tyydyttää lapseni tarpeita.
Tiedän, että nämä ajatukset ovat juuri niitä "vääriä ajatuksia", joita en saisi tuntea. Pitäisi ajatella positiivisesti, tsempata ja hyväksyä se, ettei korvikkeen antaminen ole maailmanloppu eikä edes välttämättä lopullista. Mutta, en pääse ajatusteni yläpuolelle, epäonnistumisen tunne on niin perinpohjainen. Ja niin, noidankierre on valmis.
Toivon, että maidonnousu alkaisi kunnolla pian. Pelkään kuitenkin pahoin, että maidon "nousu" tapahtui jo, ja rintamaitoa tulee jatkossakin näin onnettoman vähän... Nyt ymmärrän paljon paremmin, miksi imetyksestä puhutaan niin negatiiviseen sävyyn. Imetys ei ole itsestäänselvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti