Hei blogilaiseni,
Kirjoitin teille viimeksi tissistressistä. Eilen tuntui, että maailma kaatuu ja tissistressi kohosi maksimiin. Meillä oli nimittäin eilen taas punnitus (viides laatuaan ja poika on vasta 2 viikkoa ja pari päivää vanha) ja minä olin niiiiin varma, niin varma, että nyt ollaan pojan kanssa reilusti plussalla, mutta....
Pojan paino oli noussut 20g edellisestä punnituksesta, eli tiistaista perjantaihin. Paino on vielä alle syntymäpainon, vaikka yli kaksiviikkoisia ollaan. Itkuhan siitä tuli. Tuntui, että neuvolassa käynti kesti ikuisuuden, halusin vain kotiin.. Poika on kasvanut pituutta ja on todella reipas, mutta minun maito ei vain ole riittänyt pojalle. Ennen eilistä annoimme korviketta pojalle muutamia kertoja päivässä, nyt ohjeena joka syönnin jälkeen. Pojan paino on saatava nyt nousuun.
Pettymys omaan itseen oli eilen valtava. Kaikki syyllisyyden tunteet, luovuttaminen, epäusko, PETTYMYS ja itsesyytökset ottivat vallan. Siis juuri ne negatiiviset ajatukset, joita ei saisi tuntea, jottei koko homma pahenisi. Järki sanoo, että meillä on kaikki HYVIN, meillä on ihana poika, joka on todella kaunis, reipas ja tomera, meidän perheellä on kaikki hyvin! Mutta sitten tunteet tulevat mukaan ja tuntuu, että maailma kaatuu, kun minä en PYSTY. Haluaisin, niin kovasti haluaisin, olla riittävä ja onnistua, mutta se ei olekaan niin yksinkertaista. Vaikka neuvolatäti, mies, anoppi ja sisko tsemppaavat, minusta tuntuu epäonnistuneelta. Tuntuu, etten halua nähdä ihmisiä, kun imetys ei suju.
Eilen annettiin sitten pojalle paljon korviketta rintamaidon lisäksi. Neuvolasta saatiin sellainen erilainen imetyspullo, joka on tehty mukailemaan rintaa ja tarkoitettu siihen, ettei lapsi vieroitu pullon takia rinnasta. Tähän asti ollaan annettu korvike ruiskulla, mutta nyt siirrytään käyttämään tuota ensipulloa.
Kysyin neuvolatädiltä, voiko minun synnytyksen jälkeiset vahvat lääkkeet olla olleet vaikuttamassa siihen, ettei maitoa heru tarpeeksi. Neuvolatädin mukaan kyllä. Heti itselle herää ajatus, olinko todella niin kipeä (vaikka tiedän, että olin), että tarvitsin ne antibiootit. Toisaalta mieleen herää myös positiivinen ajatus, että sittenhän tässä on toivoa: maito voi vielä ruveta herumaan, nyt, kun lääkkeistä on päästy.
Eilen, kun epätoivon hetki neuvolan jälkeen täällä kotona oli syvin, soittelin siskoni kanssa. Vaikka meillä on viime aikoina ollut paljon erimielisyyksiä ja välimme eivät ole olleet entisensä, rakas isosisko astui taas kuvioihin: tuli välittömästi meille minun ja pojan luokse, toi ruokaa, suklaata ja kävi kaupassa. Se tuntui käsittämättömän hyvältä, varsinkin, kun meidän välit on olleet viime aikoina etäisemmät kuin ennen. Apu, joka tuli pyytämättä, tuntui myös niin hyvältä. Lisäksi minua lohdutti eilen erityisesti se, kun sisareni kertoi muiden imetyskokemuksista: siitä, ettei siskollanikaan ollut aina riittänyt maito, siitä että meidän edesmennyt äitimmekin joutui turvautumaan korvikkeeseen ja miten paljon lähipiirissä on ollut tapauksia, joissa maito ei riitä. Se tuntui hyvältä, että maidon riittämisongelma on suhteellisen yleistä. Lisäksi minua kohdutti erityisesti se tieto, että eräällä tutullamme maito rupesi herumaan vasta viidennen viikon kohdalla! Minua on stressannut ajatus siitä, että maito yleensä heruu viimeistään parin viikon kohdalla.
Vaikka tissistressiä ei olekaan nyt täysin selätetty, mieli on jo parempi. Nyt tsempataan perjantain punnitukseen! Yritän hyväksyä tämän asian ja siirtyä eteenpäin. Meillä on ihana poika, jota rakastamme yli kaiken. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti