Oma tahto

Mieheni kanssa vitsailimme esikoisen odotuksen aikaan paljon pojan luoteenpiirteistä. Vitsailimme esimerkiksi siitä, että entä jos poika saa minun urheilutaustani (mieheni on entinen kilpaurheilija) ja mieheni koulupään (minä olen meistä viettänyt 19 vuotta opiskellen). Ja myös siitä, millainen luonne pojalle voi oikein tulla, jos kaksi kovaapäätä laskee yhteen. 

Mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä vanhemmaksi poika tulee, sitä vahvemmin näyttää siltä, että vitsailumme  pojan luonteesta onkin totista totta. Vaari muotoili asian kauniisti niin, että pojalla on oma tahto. Voimakas oma tahto onkin. Poika ei todellakaan ole mikään hällä väliä, mulle käy kaikki- tyyppi, vaan määrätietoinen, itsetietoinen ja hahvatahtoinen tyyppi. Ja hän on ollut sitä alusta alkaen. Esimerkiksi; imetin poikaa 8kk enkä alun ensiviikkojen julki-imetyksen jälkeen olisi voinut kuvitellakaan enää julki-imettäväni. Kun herra halusi maitoa, sitä piti heti tulla eikä vasta herumisen jälkeen. Tai kun hän ei halunnut maitoa, niin oksat pois, jos rintaa meni tarjoamaan. Ja kun hän 8kk iässä päätti, ettei ota imuakaan enää, ei siinä ollut äidillä enää mitään tehtävissä. 

Sama määrätietoisuus ohjaa nyt tätä yhden vuoden ja neljän kuukauden ikäistä poikaa. Hermoja ei ole yhtään, mutta selvä näkemys siitä, mitä hän haluaa tehdä, olla, syödä tai juoda tai olla tekemättä ohjaa jokaista hetkeä. Poika on utelias, eläväinen ja todella fiksu tyyppi, mutta jolla ei todellakaan ole lehmän hermot tai pitkä pinna. Tempperamenttinen tapaus, aivan kuin äitinsä ja isänsä! On jännä nähdä, millainen tästä toisesta pienokaisesta tulee ;) Nyt muuten mennään rv 11+2!