Flunssasta aletaan olla jo toipumaan päin. Tosin, tänään moppia heiluttaessa tuntui, kuin olisin ryhtynyt maraton juoksuun harjoittelematta. Samoin, kun tarvottiin tonttia katsomaan umpihangessa vuorotellen pikkumiestä sylissä kantaen suunnilleen kilometri, olin välillä jo varma että voimat loppuvat. Sitkeä flunssa, mutta sitkeämpiä täällä ollaan. Pikkumies alkoi olla tänään onneksi jo oma itsensä ja totesinkin miehelle, miten kivaa arki onkaan, kun ihan joka asia ei itketä. Sitkeä sissi siis tuo pieni mies. Ja niin reipas - tänään oppi itse syömään puuroa lusikalla (siis niin että puuro tosiaan virtaviivaisesti meni kupista suuhun asti - siis ilman että lusikka pyörähti matkalla ympäri, putosi kädestä tai että puuro oli pitkin poikin pöytiä jo kauan ennen suuta!)
No, mutta. Pitkä matka tarvottiin umpihangessa: minä, mies, poikamme ja appivanhempani. Tontti vaikutti täydelliseltä (mitä nyt lumen alta hahmotti). Mutta. Sinne ei paista kuin aamuaurinko. Kuten veljeni asian kiteytti; hyttystontti siis. Ei tule kauppoja.
Voi rähmä. Olisihan se ollut ihan liian helppoa, että ensimmäinen vastaantullut tontti olisi ollut napakymppi. Että olisi voinut heti keskittyä muihin asioihin. Huoh.
Nyt vaan etsintöjä jatkamaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti