Ja sen kyllä huomaa. Pystyn kyllä raportoimaan monesko kakka keltäkin tänään tuli tai kuka kiukutteli eniten, mutta kotipihamme nurkkien ulkopuolelta en tiedä mitään. En tiedä vallitsevasta taloustilanteesta, kuumimmasta juorusta tai edes säästä. Tiedän lapsista ja koirista ja tekemättömistä kotitöistä. Päivän kohokohta on hitaat aamut ja aamupala ilman kiukkukohtausta. Oikea hailaitti on vaikkapa lattian pesu rauhassa.
Tiedän, että tämä on vaihe. Mutta vähän jo kaipaan sivistystä. Että osaisin taas jutella ihmisille. Vaikka eniten olen nyt oppinut elämässäni, on tämä sellainen elämänkoulu ollut. Räkäposkella huutava uhmaikäinen taapero on saanut aikaan sellaiset lehmänhermot etten olisi voinut koskaan uskoa omalla temperamentillani. Tästä jos selviää, selviää mistä vain. Välillä tulee kirjaimellisesti turpaan tai pikkuautosta naamaan, mutta silti on jakswttava antaa itsestään 110%. Olipa takana yöunia tai ei.
Tässä hommassa olen venynyt enemmän kuin koskaan. Myös ihan fyysisesti, kun olen jalallani kurkotellut, ettei pieni pää kopsahtaisi lattiaan kaatuessaan. Palkkana on onneksi rakkaus. Se, kun pieni kapsahtaa kaulaan tai sanoo "äiti, minä rakastan sinua". Silloin unohtuu se, ettei pissi mennyt tarkoituksella pönttöön vaan wc harjaan tai että puuro lentää kaarisyljessä juuri pestylle lattialle tai koiran turkkiin. Tai, että pallo tulee potkaistua vahingossa takaraivoon kahvipöydässä. Ne pienet hetket palkitsevat siitä, kun koko päivä tulee juostua hikihatussa ja leikittyä diplomaattia. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti